TJ 186
(Aloitin tämän päivityksen jo viime viikonloppuna, mutta aikani kirjoittamiseen loppui kesken ennen kuin jouduin jo lähtemään takaisin varuskuntaan, jossa taas en pystynyt kirjoittamaan. Tästä viikosta pyrin kirjoittamaan mahdollisimman pian ensi viikon aikana.)
Viikot 21 ja 22 - Ryhmätaitokilpailu
Kahdensadan aamun raja rikki! Vielä hieman yli puolet jäljellä, mutta outoa ajatella, että olen ollut intissä nyt lähes puoli vuotta.
Vietimme kaksi viikkoa pitkästä aikaa enimmäkseen kasarmilla, viikonloppua lukuunottamatta. Viikonloppuna 26.-27.11 meillä oli RTK eli ryhmätaitokilpailu. Kyseessä on epäilemättä menneen ja tulevan inttiaikani fyysisesti vaativin kokemus, mikä tietenkin kertoo osittain huoltojoukkojen koulutuksesta, mutta ei keskitytä nyt vertailemaan eri aselajeja.
Mikä on RTK? Mahdollisimman yksinkertaisesti selitettynä se on nimensä mukaisesti kilpailu, jossa tehtävänä on suunnistaa ryhmänä useita kymmeniä kilometrejä rasteilta toisille kahden vuorokauden aikana. Rasteja meillä oli yhteensä 12 ja niistä noin puolet olivat ns. "kylmiä" rasteja, eli niillä ei ollut muuta kuin ohjeet seuraavalle rastille ja jokin sana. Ryhmäkohtaisista sanoista muodostui lopulta lause. Loput rasteista olivat miehitettyjä, eli niiden luona odotti apukouluttajia sekä jokin tehtävä, joka täytyi suorittaa ennen kuin pääsi jatkamaan seuraavalle rastille.
Varustus pakattiin jo edellisenä päivänä, ja kannettavaa oli paljon. Saimme listan kaikista artikkeleista, jotka meidän täytyi ottaa mukaan/laittaa päälle. Jos yksikin asia puuttui, ryhmä saisi rangaistuksen. Moni vaatekappale tuntui turhalta ja olikin oikea haaste edes tunkea kaikki vaadittu reppuun. Lisäksi repussani oli kiinni makuupussi, telttapatja, pakkastakki ja maiharit, joita en edes käyttänyt kilpailun aikana, koska meillä oli jalassa saappaat. Vitsailimme perjantai-iltana tuvassa, että kilpailun ensimmäinen rasti oli todellisuudessa varustuksen pakkaaminen.
Sääntöjäkin oli paljon, joista osa alla:
- Ryhmän tulee liikkua yhtenä kokonaisuutena
- Käsketty varustus on oltava mukana
- Kilpailijoiden tulee noudattaa kaikkia rastien pitäjien ja kilpailun johtajan heille antamia ohjeita ja käskyjä
- Avotulen teko kielletty ilman erillistä lupaa
- Jokaisesta keskeyttävästä ryhmän jäsenestä 1,5 tunnin aikasakko
- Taisteluvarustus oltava päällä koko ajan (poislukien tauot)
- Matkapuhelimet, gps-laitteet yms. kielletty
- Huijaamisesta seuraa varusmiesjohtajan määrittämä mielivaltainen rangaistus (suojeluhälytys, evakuointi, vastaava)
- Ryhmä valmistaa itse omat ruokansa taistelumuonapusseista parhaaksi katsomanaan ajankohtana
- Muonapusseja 1 pussi/päivä
- Omat muonat kielletty, varustarkastuksessa/rtk:ssa löydetyt omat eväät takavarikoidaan ja syödään varusmiesjohtajien toimesta
- Ryhmät eivät saa kommunikoida keskenään.
Lauantaiaamuna meidät herätettiin joskus hieman neljän jälkeen (en tarkistanut tarkkaa aikaa) riuhtaisemalla ovi auki ja huutamalla "HERÄTYS, 10 minuuttia aikaa siirtyä pihalle urheiluvarustuksessa!" Hyppäsimme sängyistämme ja vedimme vaatteet päällemme, minkä jälkeen juoksimme ulos lumisateeseen. Meille järjestettiin kiva pieni aamujumppa, eli aina upseerikokelaan käskyn mukaisesti teimme punnerruksia ja kyykkyhyppyjä vuorotellen ja juoksimme pihan toiselta puolelta toiselle edestakaisin.
Lämmittelyn jälkeen menimme takaisin tupiin, puimme taisteluvarustuksen päällemme ja otimme reput mukaan. Sitten siirryimme uudestaan pihalle, jossa meille pidettiin varustarkastus. Oli hieman turhauttavaa joutua purkamaan repusta kaikki vaihtovaatteet ulkona, jossa niitä oli vaikea pitää kuivina lumen takia.
Tarkastuksen jälkeen kilpailu alkoi, ja jokainen ryhmä lähti matkaan pienillä aikaväleillä. Meidän ryhmällämme oli vaikeuksia löytää pimeässä jo ensimmäinen rasti, sillä kartalla se näytti olevan erään mäen päällä, vaikka todellisuudessa jouduimme kävelemään alas mäen toiselle puolelle löytääksemme sen.
Toinen rasti, joka oli ensimmäinen miehitetty rasti, oli jyrkän harjanteen vieressä, ja jokaisen ryhmän tehtävänä oli täyttää säkkejä hiekalla ja viedä ne harjanteen huipulle. Saimme tehtävän hoidettua, toimme säkit takaisin alas, ja meidän käskettiin tehdä sama vielä uudestaan. Toisen kerran jälkeen pääsimme jatkamaan.
Säkkien raahaaminen ylös jyrkkää mäkeä oli raskasta, turhauttavaa ja hidasta, mutta onnekseni näin jälkeenpäin voin sanoa että loput rastit olivat helpompia, ainakin fyysisen rasituksen kannalta. Meitä oltiin peloteltu ennen kilpailua kyselemällä, oliko kellään vakavaa korkean tai ahtaan paikan kammoa, oliko kukaan uimataidoton ja oliko kukaan allerginen paprikalle. Etenkin viimeinen huolestutti minua, koska pelkäsin että jollain rastilla käytettäisiin pippurisumutetta. Loppujen lopuksi muut rastit olivat telamiinojen kaivamista, poteron kaivamista, teltan pystyttämistä ja muuta melko tavallista inttihommaa. Hajottaviksi ne teki niiden välinen marssiminen ja väsymys, koska reppumme olivat niin painavia, että jouduimme pitämään jatkuvasti lyhyitä taukoja helpottaaksemme hartiakipua. Myös sää oli koko päivän hirveä. Aamulla satoi paljon lunta, mutta päivän kuluessa ilma lämpeni ja lumi muuttui vedeksi.
Auringon laskiessa meillä törmäsimme toiseen ryhmään etsiessämme viidennettä rastia. Olimme täysin varmoja, että olimme oikeassa paikassa, mutta emme millään kyenneet löytämään rastia, joka oli "kylmä". Kuulimme huutelua jostain metsästä ja tapasimme kolmannen ryhmän. Kokoonnuimme yhteen jonkun tien risteykseen, ja päätimme pitää ruokatauon, koska kukaan meistä ei tiennyt mistä meidän pitäisi enää etsiä. Paikalle saapui neljäskin ryhmä, ja alle tunnissa olimme muodostaneet aikamoisen leirin keskelle tietä. Kommunikointi ryhmien välillähän oli todellisuudessa kiellettyä, mutta lähimailla ei ollut ainuttakaan apukouluttajaa tai kouluttajaa, jotka olisivat meitä rankaisseet. Olimme lähes kaksi tuntia paikallamme ennen kuin jatkoimme matkaa. Huvittavinta oli se, että kävelimme vain muutaman minuttin taukopaikaltamme ja löysimme seuraavan rastin olinpaikan. Myöhemmin upseerikokelaat myönsivät tehneensä virheen ja merkinneen rastin kartalle väärin, mutta vain hieman. Silti, koska välissä oli harjanteita ja metsää mikä vaikeutti oikean paikan löytämistä, saimme aikahyvityksen.
Hieman ennen puoltayötä pääsimme kahdeksannelle rastille, joka oli ns. leporasti. Saimme viisi tuntia aikaa levätä, mutta siihen viiteen tuntiin kuului myös teltan pystyttäminen. Olimme väsyneitä ja kylmissämme, oli pimeää ja maa oli paksun lumikerroksen alla, joten meillä meni naurettavan kauan ennen kuin pääsimme nukkumaan. Teltan kasaamisessa ja naamioimisessa meni yhteensä melkein kaksi tuntia, johon yksi iso syy oli se, että varmaan puolet ryhmämme jäsenistä vain seisoivat apaattisesti vieressä samalla kun loput tekivät hommia. Kaiken lisäksi sain lopulta ehkä vain tunnin unta, koska jopa teltan sisällä minua palelti vaatteet päällä, enkä siksi pystynyt nukahtamaan. Emme meinanneet saada kamiinaa kuumaksi, koska meille annetut halot olivat jättimäisen kokosia eikä kukaan jaksanut mennä ulos pilkkomaan niitä pienemmiksi.
Sunnuntaina heräsimme hieman yli viideltä, purimme teltan ja jatkoimme matkaa seuraavalle rastille. Yksi meistä joutui kuitenkin keskeyttämään polvensa takia, joten saimme puolentoista tunnin aikasakon. Ei aikasakko meitä juuri haitannut, sillä olimme jo kilpailun alkaessa sopineet, että voiton sijasta ryhmällemme tärkeintä oli maaliin pääseminen ennen sunnuntai-iltaa.
Loput rastit olivat melko helppoja. Kymmenes oli suojeluhälytys- ja evakuointirasti, mutta se oli paljon rennompi mitä olisin osannut odottaa. Itse puin kaasunaamarin ja muun suojeluvarustuksen päälleni aivan liian hitaasti ja kaiken lisäksi puolivillaisesti, mutta apukouluttajia se ei juuri kiinnostanut. Myös matka, jonka jouduimme yhden ryhmäläisistämme evakuoimaan, oli paljon lyhyempi kuin mitä olimme pelänneet.
Kymmenennen rastin lopuksi meille kerrottiin, että meillä oli 50 minuuttia aikaa ehtiä seuraavalle rastille, joka oli kasarmilla. Emme siis voisi pitää mitään taukoja, kun aikasemmin olimme pitäneet taukoja lähes jokaisen kilometrin jälkeen. Olimme kuitenkin niin loppusuoralla, että se sai meidät painamaan kaikista kivuista huolimatta niin nopeasti kuin pystyimme. Kaksi henkilöä ryhmästämme olivat hieman muita kärsimättömämpiä ja menivätkin melko paljon nopeampaa vauhtia kuin muut, mikä aiheutti jonkin verran paheksuntaa. Ei olisi ollut mitään väliä, vaikka meistä ensimmäinen olisi ehtnyt perille 45 minuutissa, jos meistä hitaimmat eivät olisi pysyneet heidän vauhdissaan ja päässeet rastille myöhässä.
Pääsimme kasarmille hieman kello yhden jälkeen. Viimeinen rasti oli hieman erilaisempi. Menimme sisälle yksikköön, jossa aseen huoltamisen jälkeen meille annettiin 20 minuuttia aikaa laittaa märät vaatteet kuivaamaan ja kuivat varusteet tuvan kaappiin, joka piti vielä järjestää siistiksi. Kun kaikki koko ryhmä oli päässyt läpi tarkastuksesta (kukaan ei päässyt ensimmäisellä kerralla), pääsimme viettämään vapaa-aikaa loppupäiväksi.
Ryhmämme oli lopullisissa tuloksissa seitsemäs kymmenestä, mutta ilman puolentoista tunnin aikasakkoa olisimme olleet neljänsiä. Aikamme oli hieman yli 32 tuntia. Mutta, kuten sanottua, emme välittäneet kilpailun tuloksista, vaan siitä, että vain yksi meistä keskeytti ja selvisimme valoisan aikaan takaisin kasarmille. Itsekin olen erittäin tyytyväinen siitä, että suoritin RTK:n sen sijaan, että olisin ollut kipeänä tai joutunut keskeyttämään kilpailun. On helppoa ajatella, että on liian väsynyt ja paikat ovat liian kipeitä eikä pysty siksi jatkamaan, mutta se kipu loppuu aikanaan. Jos taas olisin keskeyttänyt, se olisi todennäköisesti ärsyttänyt minua kauan.
