Alokkaiden ensimmäiset päivät metsässä

TJ 136

Viikot 29 ja 30 - Hajoa MAJOHAJO:on

Taas yksi gines viikonloppu takana, toivottavasti viimeinen hetkeen. Monet päivistä menivät ampumaradalla, mikä oli meille alikersanteille melko tylsää hommaa. Itseäni etenkin ärsytti joutuessani korjaamaan paria pikkuvirhettä kirjaamistani ampumaratatuloksista ja kirjoittamaan siksi samat taulukot kuulakärkikynällä useampaan kertaan.

Viikonloppuna 21.-22.1 alokkailla oli "MAJOHAJO" eli yhden yön majoitusharjoitus, jossa he joutuivat ensimmäistä kertaa palvelusaikanaan nukkumaan teltassa. 1. huoltokomppaniassa meillä ei kyseistä harjoitusta ollut, vaan ensimmäinen kertamme metsässä oli ollut saman tien kolme yötä (lisää voi lukea päivityksestäni Sota ampiaisia vastaan ja alokkaasta jääkäriksi).

Harjoituksen päivät menivät enimmäkseen ampumaradalla myös, jossa itse toimin kumpanakin päivänä taisteluvälinealiupseerina eli vahdin patruunoita ja pidin kirjaa niiden kulutuksesta. Samanaikaisesti osalle alokkaista pidettiin myös koulutusta toiminnasta taisteluaineiden uhan alla ja taisteluensiavusta, kahdesta vihaamastani aiheesta. Olin siis siinä mielessä ihan tyytyväinen pestiini sinä viikonloppuna.

Lauantai-iltana jokainen alikersantti otti itselleen 10-12 alokkaan ryhmän ja alkoi johtamaan teltan pystyttämistä. Kesällä meitä oli käsketty pystyttää teltta puoleen tuntiin tai kokoamaan pari kertaa uudestaan, mutta nyt aikaa oli ainakin puolitoista tuntia. Teltta myöskin koottiin vain kerran, tosin näin talvella pimeys kyllä vaikeuttaa teltan pystyttämistä huomattavasti. Kaikki alokkaat eivät sairastelun takia myöskään olleet saaneet koulutusta aiheeseen. Ryhmänjohtajan tehtävä korostuikin huomattavasti alokkaiden käskemisessä ja neuvomisessa, jotta nämä oikeasti tekisivät jotain seisoskelun sijasta. Naamioverkkoa ei myöskään ollut koulututettu yhdellekkään alokkaalle, joten jouduin opettamaan sen alusta alkaen. Valitettavasti meidän ryhmällemme jäänyt telttapaikka oli aivan liian ahdas ja muutenkin melko huono, sillä maa oli aivan liian pehmeä. Vaihtoehtoja ei vain juuri ollut, joten jouduimme vain rukoilemaan ettei telttaa kannatteleva keskisalko ei yön aikana vajoa maahan.

Tulimme maanantaiksi takaisin kasarmille, tosin senkin päivän vietimme enimmäkseen ampumaradalla, mutta heti tiistaina lähdimme takaisin kolmen päivän harjoitukseen. Tiistai alkoi hiihtomarssilla, joka oli minulle täyttä painajaista. Olin hiihtänyt elämässäni tasan kerran aikaisemmin yläasteella, mutta upseerikokelas valitsi minut suunnistamaan porukan kärkeen. Varoitin jopa joukkueemme kouluttajaa kokemukseni puutteesta, mutta hän vastasi vain: "Hei, luuleksä, että suurin osa näistäkään osaa hiihtää?" No, lopputulos oli... surkuhupaisa, sanotaan näin, ainakin muille. Itse osasin nauraa tilanteelle vasta jälkikäteen. Onneksi matka oli vain hieman yli pari kilometriä.

Harjoituksen aikana pidin itse alokkaille koulutusta kertakäyttösingosta, ja keskiviikko meni partion hyökkäyksen ja puolustuksen kouluttamisessa. Alokkaat kävivät paukkupatruunoilla PTAH:ia varten valmistelevan radan, jossa pystyyn nousevat pellit kuvasivat vihollisia. Sen jälkeen vääpeli keksi antaa meille alikersanteille myös paukkuja ja laittoi meidät esittämään vihollisia kahta muuta rataa varten. Käytännössä alokkaat menivät kolmen hengen partioissa upseerikokelaan luo, joka antoi heille yksinkertaisen hyökkäyskäskyn. Kun alokkaat lähtivät etenemään kohdetta päin, alikersantit nousivat esiin ja ampuivat tulenavauksen. Alokkaiden tehtävänä oli vastata tuleen ja "lyödä" ilkeät, eli kunhan alokkaat lähestyivät meitä tarpeeksi, me peräännyimme ja lopulta patruunoiden loppuessa esitimme kuolevamme. Oli kieltämättä hauskaa leikkiä vähän pyssyhippaa alokkaiden kanssa, lisää tätä!

Itse olin anonut ensimmäistä kertaa lomaa ja onnistuinkin saamaan itselleni neljän päivän viikonloppuvapaat, eli lähdin lomille torstai-iltana ja palaan tänä iltana takaisin. Tavallista pidemmät lomat tekivät hyvää, sillä olin ehtinyt sairastua viikon aikana ja torstaina minulla oli 38 astetta kuumetta. Sain levättyä, pelattua ja katsottua muutaman elokuvan, niin himassa kuin teatterissakin. Kävin eilen katsomassa elokuvan Hacksaw Ridge, joka on ehdottomasti yksi parhaista näkemistäni sotaelokuvista, eli suosittelen. Harmi vain, että ohjaaja Mel Gibson on henkilönä melkö epämiellyttävä.

Tällä viikolla alokkailla onkin perjantaina jo vala, ja heistä tulee jääkäreitä (sekä tykkimiehiä, pioneerejä yms.)! Eli ensi viikonloppuna valasta (taas) tunnelmia.

Tervetuloa, 1/17!

TJ 151

Viikko 27 - Uusien alokkaiden ensimmäiset päivät

Ensimmäisenä päivänä, 2. tammikuuta, tehtäväni oli istua yksikkömme yläkäytävällä pöydän ääressä, jossa ohjasin saapuvat alokkaat oikeisiin tupiin, sekä lähetin heitä aika ajoin ryhminä muiden alikersanttien johdolla syömään. Aamupäivästä ei hommia oikein ollut, sillä alokkaita alkoi saapua vasta puolenpäivän jälkeen. Mutta iltapäivä alkoi jo käydä melko kiireiseksi, ja välillä meinasivat kädet loppua, mikä kuvastaakin hyvin koko ensimmäistä viikkoa uuden saapumiserän kanssa. 

Huomasimme pian, että koska meitä alikersantteja on yksikössämme tavallista vähemmän, täytyi meidän jatkuvasti olla useammassa paikassa samaan aikaan. En edes ehtinyt pitää suunniteltua ryhmäkeskustelua omalle alokastuvalleni, koska muut hommat pakottivat minut jatkuvasti muualle. Etenkin kolme ensimmäistä päivää olivat todella kiireisiä, kellään ei ollut yhtään hetkeä levätä ja jatkuvasti piti ravata paikasta toiseen, niin alokkaiden kuin alikkien. Raskainta se oli kuitenkin meille alikersanteille, sillä siinä missä alokkaille annettiin aikaa tehdä kaikki ilta- ja aamutoimet yms., samaan aikaan meidän täytyi vahtia heitä. Toisin sanoen vaikka alikersantit heräävät aina aikaisemmin ja menevät nukkumaan myöhemmin kuin alokkaat, jäi meille tuskin aikaa huoltaa itseämme tai laittaa tupaamme kuntoon. 

Itse olin myös keskiviikkona päivystäjänä, mikä myös esti minua osallistumasta alokkaiden koulutukseen ja vähensi viettämääni aikaa oman tupani kanssa. Ensimmäisenä viikkona oma tupani siis tuskin sai minusta kovin hyvää kuvaa, varsinkin kun onnistuin vielä päivystäjänä toistuvasti kusemaan lähes kaiken. 

Torstaina kouluttaessani alokkaille ns. toimistokäyttäytymistä (koputus oveen, tervehtiminen, puhuttelu-esittely-asia jne.) tajusin myös kirjoitettujen harjoitussuunnitelmien hyödyn kantapään kautta. Pidin saman rastin kahteen kertaan, joista ensimmäinen alkoi hyvin jäykästi, kun en ollut yhtään ajattelut mitä sanoisin. Onneksi toinen kerta toiselle ryhmälle meni jo huomattavasti paremmin, vaikka siinäkin jotain hölmöjä mokia sattui. 

Loppujen lopuksi kuitenkin saimme kuulla, että ottaen huomioon alikersanttien määrän, ensimmäinen viikko meni kuulemma hyvin.

Viikko 28 - Epidemia yksikössä

Jo ensimmäisenä viikkona melko moni alokas sairastui johonkin flunssaan ja saivat korkean kuumeen, myös yksi alikersanteistamme. Itsekin koin oloni useasti hyvin kuumeiseksi, ja istuessani viikonloppuna 1. apupäivystäjänä yöllä päivystämässä, väristen vilusta pään jomottaessa, jouduin tarkistamaan lämpöni useamman kerran, sillä mittari näytti jatkuvasti vain tasaista 36,6 astetta. Myöhemmin lämpö nousi 37 asteeseen, mutta varsinaista kuumetta en silti yllättäen saanut. Itseäni vaivasi kuitenkin jatkuvasti vuotava nenä ja keuhkoja polttava limainen yskä, sekä toisella viikolla alkanut päänsärky. En kuitenkaan mennyt aamuvastaanotolle, sillä meitä ryhmänjohtajia oli valmiiksi jo niin vähän. Pahin tilanne oli keskiviikkona, kun osa alikersanteista oli vapautettu palveluksesta sairastamisen takia, ja muut olivat jossain komennuksilla. Jäljelle jäi vain neljä, minä mukaan luettuna, sekä toimistoaliupseerimme. 

Me neljä sitten pidimme keskenämme koko päivän rastikoulutuksia ulkona alokkaille. Itse sain kouluttaa 6 tuntia telttalyhdyn käyttämistä ja huoltoa. Se meni jo huomattavasti paremmin kuin koulutukseni toimistokäyttäytymisestä, vaikka onhan saman asian kouluttaminen uudestaan ja uudestaan saman päivän aikana hieman turruttavaa. 

Toisella viikolla alokkaat pääsivät myös ensimmäistä kertaa ampumaradalle. Hieman ehkä kuumotti, että tapahtuuko mitään dramaattista, mutta loppujen lopuksi kaikki sujui yllättävän hyvin. Itse toimin tulitoiminnan valvojana, eli yksinkertaisesti vahdin, että kukaan ampujista ei tehnyt mitään tyhmää. Avustin myös ampujia säätämään tähtäimiään, missä meinasi kyllä mennä hermot kun lähes kukaan ei tiennyt miten se tehdään, vaikka heille oli pidetty oppitunti aiheesta. 

Todellinen "KSE" (kouluttamisen suoma etu) tuli koettua kun alokkaille pidettiin ensimmäinen taistelukoulutus. Samalla kun alokkaat harjoittelivat yksittäisen taistelijan eri etenemismuotoja esim. konttaamalla ja ryömimällä, me katsoimme toisen alikersantin kanssa vierestä. Oli hieman outoa olla nyt tuon tilanteen tällä puolella, kun muistan kuinka itseäni hajotti ryömiä uupuneena maassa taisteluvarustus päällä alikersanttien hoputtaessa. 

Otankin siis nyt puheeksi tuon hajoamisen. Jos sinä olet joko nykyinen alokas saapumiserässä 1/17 tai tulet aloittamaan intin myöhemmin, haluan sanoan sinulle tämän. Se kyllä helpottuu aikanaan. Aluksi tulet todennäköisesti hajoamaan joko muihin ihmisiin, uusiin outoihin rutiineihin, tai fyysiseen rasitukseen. Tiedän, koska olin itse samassa tilanteessa. Itse tulin kyllä toimeen muiden tupalaisteni kanssa ja suurimmaksi osaksi intin aikataulut eivät aiheuttaneet niin suurta harmia, mutta muistan kuinka usein epäilin, että en pystyisi palvelukseen huonon kuntoni takia. Kaiken lisäksi kirosin aina ampumaradalla surkeaa ampumistani, ja vihasin siksi aina radalle lähtemistä, koska huonot tulokset heikensivät itsevarmuuttani. Kaiken lisäksi en tuntenut kuuluvani huoltopataljoonaan, koska mikään sen linja ei tuntunut sopivan minulle, tuoreelle ylioppilaalle ilman ajokorttia tai kokemusta mistään kunnon "huoltotöistä" tai vastaavasta. 

Kuitenkin, tässä minä nyt olen. Puolen vuoden hommien sijasta (mitä olisin todennäköisesti saanut, jos olisin pyytänyt) päätin. että haluan aliupseerikurssille, ja pääsin sinne. En hakenut koskaan motivaation puutteesta vapautuksia aamuvastaanotolta, selvisin RTK:sta kunnialla, ja sain AUKin päätteeksi erillisen palkinnon juuri hyvän asenteeni takia. Saatan tunaroida aika ajoin, enkä todellakaan ole kunnoltani tai ampumataidoltani vieläkään mikään paras, mutta ensimmäinen puoli vuotta meni ohi yllättävän nopeasti ja nyt koulutan jo tulevia alokkaita. Osa heistä lähtee P-kauden aikana 1. huoltokomppaniaan miehistöhommiin, mutta monet jäävät vuoden kuskeiksi ja aliupseerioppilaiksi, jotka ovatkin sitten minun vastuullani. 

Tarkoituksenani ei ole rehennellä, vaan havainnollistaa, miten intti ei todellakaan ole niin vaikeaa kuin miltä se saattaa aluksi monesta vaikuttaa. Tarvitaan vain asennetta. Välillä tulee hetkiä, jolloin tuntuu, että ei jaksa, ei pysty, mutta kaveria ei jätetä, ja silloin on aina mahdollisuus kääntyä joko omien tupalaisten, alikersanttien tai mahdollisesti jopa sosiaalikuraattorin puoleen. Myös varuskunnan papit ja muut ovat antamassa tukea, vaikka ei olisi uskovainen. Intin arkeen ja sääntöihin tottuu, ja ennen pitkää huomaat viikkojen menevän ohi aikamoisella vauhdilla. Sen sijaan, jos tahallaan niskuroit ja "perseilet", teet itsellesi vain haittaa ja saat todennäköisesti poistumiskieltoa tai ylimääräistä palvelusta. 

Äläkä myöskään laske niitä hemmetin aamuja. Kyllä, tämän blogin jokaisessa tekstissä on TJ-luku, mutta teen sitä vain huvikseni ja havainnollistaakseni teksteissä ajan kulua. En kuitenkaan tarkasta jäljellä olevia aamuja kuin kerran viikossa tai kahdessa, silloin kuin näitä tekstejä kirjoitan. Jos joka aamu lasket kuinka monta on vielä, elät ns. kellon orjana ja aika vain kuluu hitaammin. Jätä TJ:n laskeminen palveluksen viimeisille viikoille.  

Kyllä se siitä. Toivotan siis jokaiselle uudelle alokkaalle hyvää palveluksen alkua. Sekä aamuja! 

Hyvää uutta vuotta 2017!

TJ 165

Saman verran aamuja kuin puolen vuoden miehillä. Hullua.

Viikot 25 ja 26 - Joulu kasarmilla ja alkava johtajuus

Kuten edellisessä päivityksessä mainitsin, vietin jouluviikonlopun varuskunnassa, koska yksikkömme oli valmiudessa. Lisäksi arkipäivinä meillä oli johtajien jatkokoulutusta, eli suunnittelimme tulevaa P-kautta ja kertasimme perusasioiden kouluttamista sekä johtajana käyttäytymistä. 

Joulu itsessään oli ehdottomasti mukavin gines ikinä ja ehkä jopa mukavimmat kaksi inttipäivää palvelusajalta tähän asti, vaikka toki sitä olisi mielummin viettänyt aikaa perheen ja ystävien seurassa kotosalla. Silti, viikonloppu oli ainakin meille alikersanteille todella rento. Aattona meillä oli vain joulusauna, lyhyt hartaus ruokalassa ja jouluateria, joka oli oikeasti hyvä. Sunnuntaina taas meillä ei varsinaisesti ollut mitään ohjelmaa, jotain harjoitussuunnitelmia olisi ehkä pitänyt tehdä, mutta suurin osa vain nukkui tai katseli Netflixiä koko päivän. Itse pelasin TV-tuvassa omalla PlayStation 4:llani, jonka oli tuonut kotoa. 

Hieman ehkä kävi sääliksi komppaniamme jääkäreitä. Koska olimme valmiudessa, luonnollisesti se tarkoitti jatkuvaa päivystämistä niin varuskunnan porteilla kuin sotilaskodissa ja varuskuntasairaalassakin. Alikersantit eivät juuri joutuneet tekemään paljon mitään, paitsi yksi lääkintäaliupseeri päivysti koko valmiuden ajan varuskuntasairaalassa ja kuljetuskeskuksen alikersantit olivat myös melko paljon hommissa. Itse olin toinen kahdesta valmiusosaston ryhmänjohtajasta, eli jos meille olisi tullut hälytys, niin minä toisen alikersantin ja jääkärijoukkueen kanssa olisimme lähteneet puolen tunnin sisällä vastaamaan hälytykseen. Kyse ei siis ole mistään sotatoimista, vaan viranomaisten avustamisesta onnettomuuksien yhteydessä. Mitään hälytystä ei kuitenkaan onneksi tullut, joten saimme olla rauhassa. 

Pian lähden takaisin varuskuntaan, ja huomenna saapuvat uudet alokkaat. Tässä vaiheessa tajuan, että ei alokkailla ole juuri paljoakaan pelättävää varusmiespalveluksessa, ja itse ehkä jännitin turhaan ennen omaa P-kauttani. Nyt kuitenkin minulla on oikeasti aihetta jännittää, sillä toisin kuin alokkailta, minulta odotetaan melko paljonkin. Alokkaiden ei tarvitse osata aluksi mitään, sillä kaikki opetetaan heille. He voivat vapaasti mokailla, koska kaikki on heille niin uutta. Sen sijaan meidän alikersanttien on tarkoitus toimia esimerkkeinä ja johtajina näille uusille alokkaille, joten meidän täytyy oikeasti osata asiamme. Tietenkään kukaan meistä ei ole vielä valmis johtaja, eikä kukaan kouluttajista meiltä sitä odotakaan, mutta vastuuta meillä on. Kaiken lisäksi varsinkin johtajuudessa ensivaikutelma on tärkeä auktoriteetin saamisessa. Paineet on siis melko isot, että annan alokkaille ensimmäisten päivien aikana hyvän kuvan itsestäni johtajana, ja myös onnistun pitämään sen hyvän kuvan yllä koko palveluksen loppuajan.

Nyt vaan siis toivotaan, että kaikki menee hyvin.