Viikko 27 - Uusien alokkaiden ensimmäiset päivät
Ensimmäisenä päivänä, 2. tammikuuta, tehtäväni oli istua yksikkömme yläkäytävällä pöydän ääressä, jossa ohjasin saapuvat alokkaat oikeisiin tupiin, sekä lähetin heitä aika ajoin ryhminä muiden alikersanttien johdolla syömään. Aamupäivästä ei hommia oikein ollut, sillä alokkaita alkoi saapua vasta puolenpäivän jälkeen. Mutta iltapäivä alkoi jo käydä melko kiireiseksi, ja välillä meinasivat kädet loppua, mikä kuvastaakin hyvin koko ensimmäistä viikkoa uuden saapumiserän kanssa.
Huomasimme pian, että koska meitä alikersantteja on yksikössämme tavallista vähemmän, täytyi meidän jatkuvasti olla useammassa paikassa samaan aikaan. En edes ehtinyt pitää suunniteltua ryhmäkeskustelua omalle alokastuvalleni, koska muut hommat pakottivat minut jatkuvasti muualle. Etenkin kolme ensimmäistä päivää olivat todella kiireisiä, kellään ei ollut yhtään hetkeä levätä ja jatkuvasti piti ravata paikasta toiseen, niin alokkaiden kuin alikkien. Raskainta se oli kuitenkin meille alikersanteille, sillä siinä missä alokkaille annettiin aikaa tehdä kaikki ilta- ja aamutoimet yms., samaan aikaan meidän täytyi vahtia heitä. Toisin sanoen vaikka alikersantit heräävät aina aikaisemmin ja menevät nukkumaan myöhemmin kuin alokkaat, jäi meille tuskin aikaa huoltaa itseämme tai laittaa tupaamme kuntoon.
Itse olin myös keskiviikkona päivystäjänä, mikä myös esti minua osallistumasta alokkaiden koulutukseen ja vähensi viettämääni aikaa oman tupani kanssa. Ensimmäisenä viikkona oma tupani siis tuskin sai minusta kovin hyvää kuvaa, varsinkin kun onnistuin vielä päivystäjänä toistuvasti kusemaan lähes kaiken.
Torstaina kouluttaessani alokkaille ns. toimistokäyttäytymistä (koputus oveen, tervehtiminen, puhuttelu-esittely-asia jne.) tajusin myös kirjoitettujen harjoitussuunnitelmien hyödyn kantapään kautta. Pidin saman rastin kahteen kertaan, joista ensimmäinen alkoi hyvin jäykästi, kun en ollut yhtään ajattelut mitä sanoisin. Onneksi toinen kerta toiselle ryhmälle meni jo huomattavasti paremmin, vaikka siinäkin jotain hölmöjä mokia sattui.
Loppujen lopuksi kuitenkin saimme kuulla, että ottaen huomioon alikersanttien määrän, ensimmäinen viikko meni kuulemma hyvin.
Viikko 28 - Epidemia yksikössä
Jo ensimmäisenä viikkona melko moni alokas sairastui johonkin flunssaan ja saivat korkean kuumeen, myös yksi alikersanteistamme. Itsekin koin oloni useasti hyvin kuumeiseksi, ja istuessani viikonloppuna 1. apupäivystäjänä yöllä päivystämässä, väristen vilusta pään jomottaessa, jouduin tarkistamaan lämpöni useamman kerran, sillä mittari näytti jatkuvasti vain tasaista 36,6 astetta. Myöhemmin lämpö nousi 37 asteeseen, mutta varsinaista kuumetta en silti yllättäen saanut. Itseäni vaivasi kuitenkin jatkuvasti vuotava nenä ja keuhkoja polttava limainen yskä, sekä toisella viikolla alkanut päänsärky. En kuitenkaan mennyt aamuvastaanotolle, sillä meitä ryhmänjohtajia oli valmiiksi jo niin vähän. Pahin tilanne oli keskiviikkona, kun osa alikersanteista oli vapautettu palveluksesta sairastamisen takia, ja muut olivat jossain komennuksilla. Jäljelle jäi vain neljä, minä mukaan luettuna, sekä toimistoaliupseerimme.
Me neljä sitten pidimme keskenämme koko päivän rastikoulutuksia ulkona alokkaille. Itse sain kouluttaa 6 tuntia telttalyhdyn käyttämistä ja huoltoa. Se meni jo huomattavasti paremmin kuin koulutukseni toimistokäyttäytymisestä, vaikka onhan saman asian kouluttaminen uudestaan ja uudestaan saman päivän aikana hieman turruttavaa.
Toisella viikolla alokkaat pääsivät myös ensimmäistä kertaa ampumaradalle. Hieman ehkä kuumotti, että tapahtuuko mitään dramaattista, mutta loppujen lopuksi kaikki sujui yllättävän hyvin. Itse toimin tulitoiminnan valvojana, eli yksinkertaisesti vahdin, että kukaan ampujista ei tehnyt mitään tyhmää. Avustin myös ampujia säätämään tähtäimiään, missä meinasi kyllä mennä hermot kun lähes kukaan ei tiennyt miten se tehdään, vaikka heille oli pidetty oppitunti aiheesta.
Todellinen "KSE" (kouluttamisen suoma etu) tuli koettua kun alokkaille pidettiin ensimmäinen taistelukoulutus. Samalla kun alokkaat harjoittelivat yksittäisen taistelijan eri etenemismuotoja esim. konttaamalla ja ryömimällä, me katsoimme toisen alikersantin kanssa vierestä. Oli hieman outoa olla nyt tuon tilanteen tällä puolella, kun muistan kuinka itseäni hajotti ryömiä uupuneena maassa taisteluvarustus päällä alikersanttien hoputtaessa.
Otankin siis nyt puheeksi tuon hajoamisen. Jos sinä olet joko nykyinen alokas saapumiserässä 1/17 tai tulet aloittamaan intin myöhemmin, haluan sanoan sinulle tämän. Se kyllä helpottuu aikanaan. Aluksi tulet todennäköisesti hajoamaan joko muihin ihmisiin, uusiin outoihin rutiineihin, tai fyysiseen rasitukseen. Tiedän, koska olin itse samassa tilanteessa. Itse tulin kyllä toimeen muiden tupalaisteni kanssa ja suurimmaksi osaksi intin aikataulut eivät aiheuttaneet niin suurta harmia, mutta muistan kuinka usein epäilin, että en pystyisi palvelukseen huonon kuntoni takia. Kaiken lisäksi kirosin aina ampumaradalla surkeaa ampumistani, ja vihasin siksi aina radalle lähtemistä, koska huonot tulokset heikensivät itsevarmuuttani. Kaiken lisäksi en tuntenut kuuluvani huoltopataljoonaan, koska mikään sen linja ei tuntunut sopivan minulle, tuoreelle ylioppilaalle ilman ajokorttia tai kokemusta mistään kunnon "huoltotöistä" tai vastaavasta.
Kuitenkin, tässä minä nyt olen. Puolen vuoden hommien sijasta (mitä olisin todennäköisesti saanut, jos olisin pyytänyt) päätin. että haluan aliupseerikurssille, ja pääsin sinne. En hakenut koskaan motivaation puutteesta vapautuksia aamuvastaanotolta, selvisin RTK:sta kunnialla, ja sain AUKin päätteeksi erillisen palkinnon juuri hyvän asenteeni takia. Saatan tunaroida aika ajoin, enkä todellakaan ole kunnoltani tai ampumataidoltani vieläkään mikään paras, mutta ensimmäinen puoli vuotta meni ohi yllättävän nopeasti ja nyt koulutan jo tulevia alokkaita. Osa heistä lähtee P-kauden aikana 1. huoltokomppaniaan miehistöhommiin, mutta monet jäävät vuoden kuskeiksi ja aliupseerioppilaiksi, jotka ovatkin sitten minun vastuullani.
Tarkoituksenani ei ole rehennellä, vaan havainnollistaa, miten intti ei todellakaan ole niin vaikeaa kuin miltä se saattaa aluksi monesta vaikuttaa. Tarvitaan vain asennetta. Välillä tulee hetkiä, jolloin tuntuu, että ei jaksa, ei pysty, mutta kaveria ei jätetä, ja silloin on aina mahdollisuus kääntyä joko omien tupalaisten, alikersanttien tai mahdollisesti jopa sosiaalikuraattorin puoleen. Myös varuskunnan papit ja muut ovat antamassa tukea, vaikka ei olisi uskovainen. Intin arkeen ja sääntöihin tottuu, ja ennen pitkää huomaat viikkojen menevän ohi aikamoisella vauhdilla. Sen sijaan, jos tahallaan niskuroit ja "perseilet", teet itsellesi vain haittaa ja saat todennäköisesti poistumiskieltoa tai ylimääräistä palvelusta.
Äläkä myöskään laske niitä hemmetin aamuja. Kyllä, tämän blogin jokaisessa tekstissä on TJ-luku, mutta teen sitä vain huvikseni ja havainnollistaakseni teksteissä ajan kulua. En kuitenkaan tarkasta jäljellä olevia aamuja kuin kerran viikossa tai kahdessa, silloin kuin näitä tekstejä kirjoitan. Jos joka aamu lasket kuinka monta on vielä, elät ns. kellon orjana ja aika vain kuluu hitaammin. Jätä TJ:n laskeminen palveluksen viimeisille viikoille.
Kyllä se siitä. Toivotan siis jokaiselle uudelle alokkaalle hyvää palveluksen alkua. Sekä aamuja!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti