Tj 326 - Kolme viikkoa takana
Mikään ei ole ihanampi tunne, kuin hiestä läpimärän maastopuvun tarrautuminen ihoon sirpaleliivin, repun ja kaiken muun taisteluvarustuksen alla. Tunteesta tuli todella tuttu viime viikolla, kun ensimmäistä kertaa palveluksen aikana aurinko todella paistoi, ja me mm. tetsasimme, marssimme ja juoksimme Cooperin testin. Tosin taisteluvarustuksessa tulee nopeasti hiki ilman aurinkoakin, mutta ei lisälämpö tilannetta myöskään auttanut. Vaihtovaatteita kului jatkuvasti ja pian koko kasarmilla haisi aivan helvetin pahalta, etenkin kuivaushuoneessa, jonne kaikki hikiset vaatteet tungettiin harjoitusten jälkeen.
Tämän viikon aikana voisi melkein sanoa todellisen intin vasta alkaneen, koska ennen viime viikon terveystarkastuksia meitä ei saanut kunnolla rasittaa fyysisesti. Tämäkin viikko oli selvästi vasta alkua, ensimmäinen marssimme maanantaina oli vain totuttautumismarssi ja melko kevyt. Fyysisen koulutuksen alkamisen lisäksi saimme ensimmäistä kertaa lähteä iltavapaille, ja päätimmekin tupakavereiden kanssa tiistaina käydä Kouvolassa pikaisella baarireissulla. Huvittavasti näimme samassa baarissa myös yhden alikeistamme, joka kuitenkin häipyi paikalta melko nopeasti, kenties meitä karkuun.
Ennen inttiin menoa minulle sanottiin monelle muullekin tutun lauseen, että kaksi ensimmäistä viikkoa ovat ne vaikeimmat. Voin sanoa kolmannen viikon jälkeen, etten ole välttämättä asiasta aivan varma. Itselleni kasarmin arkeen tottuminen ja uusiin ihmisiin tutustuminen ei ollut erityisen vaikeaa kahden ensimmäisen viikon aikana, ja kun varsinaista fyysista aktiviteettiakin oli niin vähän, meno tuntui lähes vain tavallista ankarammalta koululta. Tämän viikon aikana kuitenkin itseäni ainakin rasitti jo jotkut jutut huomattavasti ensimmäisiä päiviä enemmän.
Itse liikkuminen ei ole ollut vielä liian uuvuttavaa tai rasittavaa, mutta esimerkiksi itseäni alkoi nopeasti vaivaamaan ampumaradalla käyminen. Kyseessä on täysin henkilökohtaisesta ongelmasta, sillä monelle ampumaradalla käyminen on hauskaa, itseäni vaivaa kuitenkin omat ampumataitoni. Suoraan sanottuna olen pettynyt omiin tuloksiini, eikä niistä voi edes syyttää kokemattomuutta, sillä moni muu on ampunut aivan yhtä vähän kuin minä ja silti pärjännyt huomattavasti paremmin. Viimeisimmässä kymmenen laukauksen sarjassa makuuasennosta onnistuin ampumaan pari kymppiä, jonka jälkeen jokainen osuma meni edellistä enemmän oikealle, kunnes viimeiset kaksi iskemää olivat taulun osuma-alueen ulkopuolella. Ampuessani tuntui siltä, kuin en olisi onnistunut pitämään asetta tarpeeksi tukevasti ja siksi korjasin jatkuvasti asentoani laukausten välissä, mikä todennäköisesti johti huonoon tulokseen. Polvelta ampuninen taas on vielä ärsyttävämpää, kun vakaata tähtäysasentoa on vaikea löytää ja ojentajalihas väsyy helposti. Puolet laukauksista polviasennosta eivät edes osuneet koko tauluun. Hävetti jokaisella kerralla edes näyttää tauluani niitä tarkastavalle luutnantille tai ylikersantille. Toivon todella, että jatkossa tulokseni alkavat parantumaan, tai muuten oma motivaationi ampumiseen saattaa lopahtaa melko nopeasti. Emme ole vielä ampuneet seisaalta, saa nähdä millainen katastrofi siitäkin tulee.
Myös ensiaputunti hieman ärsytti, sillä aikaa oli niin vähän, etten itse esimerkiksi päässyt ollenkaan kärryille kiristyssiteen sitomisesta. Rastia pitäneet lääkintämiehet vain hoputtivat, että "tehkää nyt, hopi hopi tai te vuodatte kuiviin", aivan kuin jokainen olisi välittömästi osannut laittaa siteen täydellisesti yhden esimerkkikerran jälkeen. Aikaa oli ehkä noin pari minuuttia, ja koko juttu minulle itselleni ainakin täydeksi mysteeriksi. Muutenkaan kaikki ei loppuviikon harjoituksissa mennyt aivan putkeen, mm. suunnistuksessa aikani kärsi turhan itsevarmuuden takia ja muuta sellaista.
Ehkä kuitenkin inhottavin hetki oli kuitenkin keskiviikkoiltana, kun sain kuulla joutuvani vaihtamaan tupaa. Oli ollut jo aikaisemmin puhetta, että reserviupseerikokeilaitten saapuessa joku alokas saattaisi muuttaa tupaamme tyhjänä olevaan "vääpelin sänkyyn". Kuitenkin keskiviikkona alikersanttimme ilmoitti pahoittelevasti, että varapäällikön käskystä minä ja kaksi muuta jouduimme muuttamaan toiseen tupaan, ja neljä toista ihmistä tulisivat tilallemme. Upseerikokelaat nimittäin halusivat itselleen oman tyhjän tuvan, joten alokkaita siirreltiin tuvasta toiseen aakkosjärjestyksen mukaisesti. Jonkin aikaa teki mieli protestoida, että ei, minähän en tästä tuvasta lähde vapaaehtoisesti, mutta lopulta hautasin turhautumiseni hiljaisuuden alle ja aloin kaivamaan varusteita kaapistani siirtääkseni ne uuteen kotiinsa. Voin sanoa, että kiroilua kuului tuvassamme koko illan, ja tunteet upseerikokeilaita kohtaan sillä hetkellä eivät olleet erityisen vastaanottavat. Kukaan meistä alokkaista ei ollut vielä edes kyseisiä kokelaita nähnyt, mutta moni jo tunsi kaunaa heitä kohtaan. Todellisuudessahan tilanne ei ollut niinkään vakava, mutta silti rasitti jättää tupa, johon oli juuri ehtinyt tottua. Kuitenkin uusi tupani oli entistä vastapäätä, ja kuuluimme kuitenkin samaan joukkueeseen, mikä käytännössä vähensi muuton vaikutusta melko paljon. Piti vain tottua nukkumaan jälleen uusien ihmisten seurassa ja hoitamaan siivoaminen heidän kanssaan. Ehkä eniten tällä hetkellä harmittaa tuvan esimiesten vaihtuminen. Toisaalta siitä syystä siisteystarkistukset eivät enää aiheuta naurunpuuskahduksia, joten ainakaan niistä ei joudu enää saamaan nuhtelua.
Viikonloppuvapaalle lähtiessä tunsin kuinka pahasti intissä oleminen aiheuttaa sosiaalista uupumista. Kun viettää lähes ympärivuorokautisesti aikaa muiden ihmisten seurassa ja nukkuu 13 muun miehen kanssa samassa huoneessa, alkaa nopeasti kaivata yksinoloa. Siispä mieleni teki viettää suurin osa viikonlopusta kotona hyvän kirjan parissa. Kuitenkaan täysin erakoksi ei viitsi ryhtyä, joten illat vietin kaveriporukassa.
Kuitenkin jo omien ystävieni kokemusten perusteella voin sanoa, että paljon huonomminkin voisi mennä. Siispä vaikka tämä teksti olikin aika lailla valittamista, en kuitenkaan anna pienten vastoinkäymisten lannistaa itseäni ja yritän myös oppia omista virheistäni. Kuten oma kapteenimme sen pisti, "vitutukseen ei kuole." Veikkaan, että sitä lausetta tullaan kuulemaan ensi viikolla ensimmäisellä leirillämme, joka alkaa maanantaiaamuna ja loppuu torstaina.
sunnuntai 24. heinäkuuta 2016
sunnuntai 17. heinäkuuta 2016
Kaksi ensimmäistä viikkoa
Tj* 333.
"Herra kapteeni, alokas Nez ilmoittautuu palvelukseen."
Tänään on ensimmäisen viikonloppulomani viimeinen päivä, ja bussi takaisin Vekaranjärvelle lähtee reilun parin tunnin päästä. Kaksi ensimmäistä viikkoa intissä ovat takana, joten pyrin nopeasti tiivistämään hieman niiden tapahtumia ja tunnelmia tähän tekstiin.
Ensimmäisenä päivänä otin junan Helsingistä Kouvolaan noin kello 11 aikaan, ja toki se oli aivan täpötäynnä muita uusia alokkaita matkalla samaan paikkaan. Itselläni oli varsinainen inttisiili jäänyt ajamatta (olin ainoastaan hieman lyhentänyt hiuksiani sallittuihin rajoihin), joten tuntui hieman kummalliselta olla kaikkien niiden paljaiden päiden keskellä. Kouvolasta alokkaiden matka varuskunnan alueelle kuljettiin Puolustusvoimien tilaamilla bussimatkoilla.
Kun matkatavaroiden ja henkilöllisyyden tarkistukset olivat suoritettu, meidät jaettiin eri pataljooniin ja komppanioihin. Itse päädyin hieman yllättävästi 1. huoltokomppaniaan. Loppupäivä kului varusteiden hakemisessa. Kokoja ei tietenkään kyselty, meille vain tungettiin käteen sattuvat kamat suoraan pusseihin, sopivat ne päälle tai ei. Varusteita pääsisi vaihtamaan sitten myöhemmin, joka joissain tapauksissa saattaa olla vasta parin ensimmäisen viikon jälkeen. Itse jouduin olemaan ensimmäisen viikon valtavissa t-paidoissa ja lomapukuni oli varmaan mitoitettu kaksimetriselle jätille, kun itse olen 175cm. Huonomminkin olisi voinut olla, sain lähes heti alkuun sopivat kengät kunhan olin käynyt hieman vaihtokauppaa tupakavereiden kanssa. Enää toivon vain pienempää kypärää, sillä nykyinen L-kokoinen potta ei malta pysyä kunnolla päässäni.
Lopulta meidät jaettiin yksiköissä aakkosjärjestyksen mukaisesti joukkueisiin (n. 30 henkilöä) ja tupiin (14). Itse olen ollut positiivisesti yllättynyt omaan tupaani, sillä tähän asti jokainen on tuntunut tulevan hyvin toimeen keskenään vaikka porukkaa löytyykin hyvin erilaisista taustoista. Oma tupamme (ja joukkueemme) onkin myös saanut jo useammalta alikersantilta, mutta myös ylemmältä taholta kehuja, vaikkei kaikki toki aina menekään ihan putkeen.
Ensimmäiset yöt olivat vaikeita, nukuin tuskin muutamaa tuntia pidempään. Varsinaista syytä ei tuntunut olevan, olen nimittäin tottunut nukkumaan vieraissa ympäristöissä. Silti jokin jännitys tai stressireaktio uudesta ympäristöstä kai piti minua hereillä, vaikka en päivisin tuntenut itseäni rasittuneeksi. Puheiden mukaan se on aluksi täysin normaalia, ja niiden ensimmäisten öiden jälkeen olen jo pystynyt nukkumaan aivan normaalisti.
Ensimmäiset pari viikkoa 1. huoltokomppaniassa menivät enimmäkseen uuteen ympäristöön tutustumisessa ja sen käytöstapoihin totutellessa. Meille opetettiin sotilaallinen pukeutuminen, ylempien puhuttelu ja tervehtiminen, kolmirivin ja -jonon muodostaminen ja niissä liikkuminen paikasta toiseen (useimmiten yksiköstä mukeen*). Pikkuhiljaa sitä opittiin käyttäytymään oikein, vaikka koko komppanialla on vielä paljon parannettavaa ja monilta kömmähdyksiä sattuu jatkuvasti. Yleisimpiä virheitä ovat epähuomiossa tapahtuneet pukukoodin rikkomukset (roikkuvat kengännauhat, avonainen tasku, huonosti laitettu kaulus yms.) ja liikkuminen muodossa. Silti ehkä tähän asti itselleni ja tuvallemme vaikeinta on ollut pokan pitäminen. Armeijassahan ei ole mitään hauskaa, joten nauraa ei saa silloin kun ollaan levossa tai asennossa. Ei edes hymyillä. Muuten kuuluu heti "Alokas Nönnönnöö, mikä naurattaa?" tai "Ei naureta!" jne. Tämä on erityisen vaikeaa silloin, kun tuvan siivoustarkistuksessa alikersantti menee ryömimään sänkyjen alta pölyä etsien. Varsinaista syytä nauramiseen ei aina edes tarvitse, silti jotain alkaa huvittamaan juuri väärällä hetkellä, mikä taas leviää muihin (myös allekirjoittaneeseen) ja siitä saadaan toki heti kuulla alikeilta*.
Päivät koostuivat oppitunneista Kinossa (Karjalan prikaatin iso luentosali) tai oman yksikön auditoriossa, sulkeisissa* tai ase- ja ammuntaopetuksesta. Jälkimmäisin oli pitkään enemmän kuivaharjoittelua ja aseen käytön perusteiden opettelua kuin oikeaa ampumista, kunnes toisen viikon loppupuolella pääsimme ensiksi ampumaan räkäpäillä* ja sitten vihdoin ensimmäiset kilpasarjat kovilla. Kunnollista fyysistä harjoitusta ei juuri ollut, koska sääntöjen mukaisesti varusmiehiä ei saa enää rasittaa paljon fyysisesti ennen terveystarkastusta. Nyt se on meillä ohi, joten ensi viikko on jo melko täynnä treeniä, mukaan lukien Cooperin testi tiistaina. "Pääsimme" jo ensimmäisiin alustaviin tetsauksiin*, joissa sai oikein mukavasti hikoilla taisteluvarustus päällä.
Aika alkaa käydä vähiin, joten joudun lopettamaan tämän päivityksen tähän. Ensi viikonloppuna pyrin kirjoittamaan hieman aikaisemmin, jotta tekstistä ei tule näin kiirehdittyä. Hyvää sunnuntai-iltaa ja aurinkoista ensi viikkoa!
*Inttisanaston selityksiä:
Tj= Tänään jäljellä. Jäljellä olevien aamujen eli palveluspäivien lukumäärä.
Muke= Muonituskeskus. Prikaatin ruokala.
Alikki= Alikersantti. Ryhmänjohtaja.
Sulkeiset= Muodossa samanaikaisen liikkumisen harjoitukset.
Tetsaus= Taisteluharjoitus.
"Herra kapteeni, alokas Nez ilmoittautuu palvelukseen."
Tänään on ensimmäisen viikonloppulomani viimeinen päivä, ja bussi takaisin Vekaranjärvelle lähtee reilun parin tunnin päästä. Kaksi ensimmäistä viikkoa intissä ovat takana, joten pyrin nopeasti tiivistämään hieman niiden tapahtumia ja tunnelmia tähän tekstiin.
Ensimmäisenä päivänä otin junan Helsingistä Kouvolaan noin kello 11 aikaan, ja toki se oli aivan täpötäynnä muita uusia alokkaita matkalla samaan paikkaan. Itselläni oli varsinainen inttisiili jäänyt ajamatta (olin ainoastaan hieman lyhentänyt hiuksiani sallittuihin rajoihin), joten tuntui hieman kummalliselta olla kaikkien niiden paljaiden päiden keskellä. Kouvolasta alokkaiden matka varuskunnan alueelle kuljettiin Puolustusvoimien tilaamilla bussimatkoilla.
Kun matkatavaroiden ja henkilöllisyyden tarkistukset olivat suoritettu, meidät jaettiin eri pataljooniin ja komppanioihin. Itse päädyin hieman yllättävästi 1. huoltokomppaniaan. Loppupäivä kului varusteiden hakemisessa. Kokoja ei tietenkään kyselty, meille vain tungettiin käteen sattuvat kamat suoraan pusseihin, sopivat ne päälle tai ei. Varusteita pääsisi vaihtamaan sitten myöhemmin, joka joissain tapauksissa saattaa olla vasta parin ensimmäisen viikon jälkeen. Itse jouduin olemaan ensimmäisen viikon valtavissa t-paidoissa ja lomapukuni oli varmaan mitoitettu kaksimetriselle jätille, kun itse olen 175cm. Huonomminkin olisi voinut olla, sain lähes heti alkuun sopivat kengät kunhan olin käynyt hieman vaihtokauppaa tupakavereiden kanssa. Enää toivon vain pienempää kypärää, sillä nykyinen L-kokoinen potta ei malta pysyä kunnolla päässäni.
Lopulta meidät jaettiin yksiköissä aakkosjärjestyksen mukaisesti joukkueisiin (n. 30 henkilöä) ja tupiin (14). Itse olen ollut positiivisesti yllättynyt omaan tupaani, sillä tähän asti jokainen on tuntunut tulevan hyvin toimeen keskenään vaikka porukkaa löytyykin hyvin erilaisista taustoista. Oma tupamme (ja joukkueemme) onkin myös saanut jo useammalta alikersantilta, mutta myös ylemmältä taholta kehuja, vaikkei kaikki toki aina menekään ihan putkeen.
Ensimmäiset yöt olivat vaikeita, nukuin tuskin muutamaa tuntia pidempään. Varsinaista syytä ei tuntunut olevan, olen nimittäin tottunut nukkumaan vieraissa ympäristöissä. Silti jokin jännitys tai stressireaktio uudesta ympäristöstä kai piti minua hereillä, vaikka en päivisin tuntenut itseäni rasittuneeksi. Puheiden mukaan se on aluksi täysin normaalia, ja niiden ensimmäisten öiden jälkeen olen jo pystynyt nukkumaan aivan normaalisti.
Ensimmäiset pari viikkoa 1. huoltokomppaniassa menivät enimmäkseen uuteen ympäristöön tutustumisessa ja sen käytöstapoihin totutellessa. Meille opetettiin sotilaallinen pukeutuminen, ylempien puhuttelu ja tervehtiminen, kolmirivin ja -jonon muodostaminen ja niissä liikkuminen paikasta toiseen (useimmiten yksiköstä mukeen*). Pikkuhiljaa sitä opittiin käyttäytymään oikein, vaikka koko komppanialla on vielä paljon parannettavaa ja monilta kömmähdyksiä sattuu jatkuvasti. Yleisimpiä virheitä ovat epähuomiossa tapahtuneet pukukoodin rikkomukset (roikkuvat kengännauhat, avonainen tasku, huonosti laitettu kaulus yms.) ja liikkuminen muodossa. Silti ehkä tähän asti itselleni ja tuvallemme vaikeinta on ollut pokan pitäminen. Armeijassahan ei ole mitään hauskaa, joten nauraa ei saa silloin kun ollaan levossa tai asennossa. Ei edes hymyillä. Muuten kuuluu heti "Alokas Nönnönnöö, mikä naurattaa?" tai "Ei naureta!" jne. Tämä on erityisen vaikeaa silloin, kun tuvan siivoustarkistuksessa alikersantti menee ryömimään sänkyjen alta pölyä etsien. Varsinaista syytä nauramiseen ei aina edes tarvitse, silti jotain alkaa huvittamaan juuri väärällä hetkellä, mikä taas leviää muihin (myös allekirjoittaneeseen) ja siitä saadaan toki heti kuulla alikeilta*.
Päivät koostuivat oppitunneista Kinossa (Karjalan prikaatin iso luentosali) tai oman yksikön auditoriossa, sulkeisissa* tai ase- ja ammuntaopetuksesta. Jälkimmäisin oli pitkään enemmän kuivaharjoittelua ja aseen käytön perusteiden opettelua kuin oikeaa ampumista, kunnes toisen viikon loppupuolella pääsimme ensiksi ampumaan räkäpäillä* ja sitten vihdoin ensimmäiset kilpasarjat kovilla. Kunnollista fyysistä harjoitusta ei juuri ollut, koska sääntöjen mukaisesti varusmiehiä ei saa enää rasittaa paljon fyysisesti ennen terveystarkastusta. Nyt se on meillä ohi, joten ensi viikko on jo melko täynnä treeniä, mukaan lukien Cooperin testi tiistaina. "Pääsimme" jo ensimmäisiin alustaviin tetsauksiin*, joissa sai oikein mukavasti hikoilla taisteluvarustus päällä.
Aika alkaa käydä vähiin, joten joudun lopettamaan tämän päivityksen tähän. Ensi viikonloppuna pyrin kirjoittamaan hieman aikaisemmin, jotta tekstistä ei tule näin kiirehdittyä. Hyvää sunnuntai-iltaa ja aurinkoista ensi viikkoa!
*Inttisanaston selityksiä:
Tj= Tänään jäljellä. Jäljellä olevien aamujen eli palveluspäivien lukumäärä.
Muke= Muonituskeskus. Prikaatin ruokala.
Alikki= Alikersantti. Ryhmänjohtaja.
Sulkeiset= Muodossa samanaikaisen liikkumisen harjoitukset.
Tetsaus= Taisteluharjoitus.
perjantai 1. heinäkuuta 2016
Viimeiset päivät ennen palvelusta
Terveisiä täältä pääkaupungista, nimeni on Johannes, eli joillekin "Nez." Aloitan varusmiespalveluksen Karjalan prikaatissa erässä 2/16, eli 4.7.2016, ja tänään alkaa viimeinen viikonloppuni ennen palvelukseen astumista.
Tähän blogiin olisi tarkoitukseni kirjoitella hieman tunnelmia ja kokemuksia inttiajalta mahdollisimman säännöllisesti vaikkapa viikottain, jos lomilla jaksan. Tiedän, että idea ei ole todellakaan omaperäinen ja tämän kaltaisia inttiblogeja on netti täynnä. En kuitenkaan tee tätä blogia julkisuuden toivossa, vain ainoastaan harrastusmielessä. Olen nimittäin tätä ennen harrastanut kirjoittamista niin blogin kuin novellienkin muodossa noin kahdeksan vuotta. Kuitenkaan nettisivujen graafisen suunnittelun taitoni ovat lähes olemattomat, joten tämä blogi tulee varmasti näyttämään melko karulta.
Koko ajatus intistä tuntuu vielä tässäkin vaiheessa hieman surrealistiselta. Minulla ei ole ollut omaa isoveljeä- tai siskoa, joka olisi puhunut minut kuoliaaksi inttitarinoillaan, joten käsitykseni palvelusajasta perustuu laajalti YouTube-videoihin ja käyntiini Kaartin jääkärirykmentissä Santahaminassa lukiolaisten turvakurssilla. Vietin siellä viikonlopun, yön puolijoukkueteltassa ja toisen kasarmilla, opetellen sotilaan käyttäytymistä ja palvelukseen vaadittavia taitoja. Kaksi päivää ei silti mitenkään pysty antamaan kokonaista kuvaa intistä, ei niistä monta päivää pitkistä leireistä sään armoilla tai kilometrien marsseista, puhumattakaan aseen käyttämisestä. Silti suhtaudun palvelukseen optimistisesti. Kuulemani perusteella joistakin varusmiespalvelus on ollut heidän elämänsä hirveintä aikaa, osa taas on pitänyt sitä arvokkaana oppimiskokemuksena. Itse odotan ja tietenkin toivon enemmän jälkimmäistä.
Olen hyvinkin paljon ulkoilmaihminen ja kesäleireillä on tullut oltua jo nuorena, vaikka en olekaan esimerkiksi partiota harrastanut. Toki vihaan hyttysiä, eikä ajatus punkeista miellytä, mutta metsässä rämpiminen ei minua erityisesti hätkäytä ainakaan ajatuksena. Kylmyys talvella tulee tietenkin olemaan suoraan sanottuna perseestä, mutta onneksi kokemukseni perusteella Puolustusvoimien talvivarusteet ovat lämpimiä. Toisinsanoen veikkaan pärjääväni ulkoilun osalta.
Aseen käyttäminen puolestaan ei ole minulle harjoitustarkoituksessa ongelma. Koen olevani tarpeeksi varovainen ja rauhallinen, etten vahingoita epähuomiossa itseäni tai muita. Tietenkään en voi vannoa samaa muiden kannalta, mutta pitää vain toivoa parasta. En myöskään ole aseistakieltäytyjä, sillä vaikka en tietenkään halua tappaa ketään, olen silti tarpeen tullessa valmis puolustamaan Suomea. Toivotaan vain, ettei siihen tule tarvetta.
Yksi asia, josta olen ehkä hieman huolissani, on oma kuntoni. En ole moneen vuoteen harrastanut säännöllisesti urheilua, vaikka olenkin silloin tällöin innostunut juoksemisesta. Tänä keväänä pyrin myös parantamaan hieman lihaskuntoani, mutta en usko tuloksien olevan mitään huikeaa. Kesän aikana olen pyöräillyt melko paljon, mutta enemmän hyöty- ja hupikäytössä, vähemmän liikuntaa varten. Kävelen kuitenkin aika lailla päivittäin vähintään tunnin, usein kaksi kolmekin tuntia. Silti sanoisin olevani kunnoltani hieman alle keskitason, enkä siksi tiedä kuinka raskasta palveluksen fyysiset haasteet tulevat minulle olemaan. En toisaalta myöskään haluisi päästä helpoimmalla, vaan tahdon kehittyä ja todistaa pystyväni samaan kuin muutkin.
Toinen mahdollinen huolenaihe ovat toiset varusmiehet. On mahdotonta tietää, millaisten ihmisten kanssa joudun olemaan tekemisissä. Koen olevani nykyään melko hyvä ihmisten kanssa, mutta olo on hieman kuin uuteen kouluun mentäessä, ainoastaan paljon isommassa skaalassa.
Kuitenkin koitan olla huolehtimatta liikaa, ja valmistua maanantaihin ripauksella uteliaisuutta sekä tarmoa. Tätä blogia en pysty kirjoittamaan todennäköisesti muuten kuin lomilla, joten ensimmäisiä tunnelmiani tulee vasta parin ensimmäisen viikon jälkeen. Sitä odotellessa. Lataa ja varmista!
Koko ajatus intistä tuntuu vielä tässäkin vaiheessa hieman surrealistiselta. Minulla ei ole ollut omaa isoveljeä- tai siskoa, joka olisi puhunut minut kuoliaaksi inttitarinoillaan, joten käsitykseni palvelusajasta perustuu laajalti YouTube-videoihin ja käyntiini Kaartin jääkärirykmentissä Santahaminassa lukiolaisten turvakurssilla. Vietin siellä viikonlopun, yön puolijoukkueteltassa ja toisen kasarmilla, opetellen sotilaan käyttäytymistä ja palvelukseen vaadittavia taitoja. Kaksi päivää ei silti mitenkään pysty antamaan kokonaista kuvaa intistä, ei niistä monta päivää pitkistä leireistä sään armoilla tai kilometrien marsseista, puhumattakaan aseen käyttämisestä. Silti suhtaudun palvelukseen optimistisesti. Kuulemani perusteella joistakin varusmiespalvelus on ollut heidän elämänsä hirveintä aikaa, osa taas on pitänyt sitä arvokkaana oppimiskokemuksena. Itse odotan ja tietenkin toivon enemmän jälkimmäistä.
Olen hyvinkin paljon ulkoilmaihminen ja kesäleireillä on tullut oltua jo nuorena, vaikka en olekaan esimerkiksi partiota harrastanut. Toki vihaan hyttysiä, eikä ajatus punkeista miellytä, mutta metsässä rämpiminen ei minua erityisesti hätkäytä ainakaan ajatuksena. Kylmyys talvella tulee tietenkin olemaan suoraan sanottuna perseestä, mutta onneksi kokemukseni perusteella Puolustusvoimien talvivarusteet ovat lämpimiä. Toisinsanoen veikkaan pärjääväni ulkoilun osalta.
Aseen käyttäminen puolestaan ei ole minulle harjoitustarkoituksessa ongelma. Koen olevani tarpeeksi varovainen ja rauhallinen, etten vahingoita epähuomiossa itseäni tai muita. Tietenkään en voi vannoa samaa muiden kannalta, mutta pitää vain toivoa parasta. En myöskään ole aseistakieltäytyjä, sillä vaikka en tietenkään halua tappaa ketään, olen silti tarpeen tullessa valmis puolustamaan Suomea. Toivotaan vain, ettei siihen tule tarvetta.
Yksi asia, josta olen ehkä hieman huolissani, on oma kuntoni. En ole moneen vuoteen harrastanut säännöllisesti urheilua, vaikka olenkin silloin tällöin innostunut juoksemisesta. Tänä keväänä pyrin myös parantamaan hieman lihaskuntoani, mutta en usko tuloksien olevan mitään huikeaa. Kesän aikana olen pyöräillyt melko paljon, mutta enemmän hyöty- ja hupikäytössä, vähemmän liikuntaa varten. Kävelen kuitenkin aika lailla päivittäin vähintään tunnin, usein kaksi kolmekin tuntia. Silti sanoisin olevani kunnoltani hieman alle keskitason, enkä siksi tiedä kuinka raskasta palveluksen fyysiset haasteet tulevat minulle olemaan. En toisaalta myöskään haluisi päästä helpoimmalla, vaan tahdon kehittyä ja todistaa pystyväni samaan kuin muutkin.
Toinen mahdollinen huolenaihe ovat toiset varusmiehet. On mahdotonta tietää, millaisten ihmisten kanssa joudun olemaan tekemisissä. Koen olevani nykyään melko hyvä ihmisten kanssa, mutta olo on hieman kuin uuteen kouluun mentäessä, ainoastaan paljon isommassa skaalassa.
Kuitenkin koitan olla huolehtimatta liikaa, ja valmistua maanantaihin ripauksella uteliaisuutta sekä tarmoa. Tätä blogia en pysty kirjoittamaan todennäköisesti muuten kuin lomilla, joten ensimmäisiä tunnelmiani tulee vasta parin ensimmäisen viikon jälkeen. Sitä odotellessa. Lataa ja varmista!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)