Tj 326 - Kolme viikkoa takana
Mikään ei ole ihanampi tunne, kuin hiestä läpimärän maastopuvun tarrautuminen ihoon sirpaleliivin, repun ja kaiken muun taisteluvarustuksen alla. Tunteesta tuli todella tuttu viime viikolla, kun ensimmäistä kertaa palveluksen aikana aurinko todella paistoi, ja me mm. tetsasimme, marssimme ja juoksimme Cooperin testin. Tosin taisteluvarustuksessa tulee nopeasti hiki ilman aurinkoakin, mutta ei lisälämpö tilannetta myöskään auttanut. Vaihtovaatteita kului jatkuvasti ja pian koko kasarmilla haisi aivan helvetin pahalta, etenkin kuivaushuoneessa, jonne kaikki hikiset vaatteet tungettiin harjoitusten jälkeen.
Tämän viikon aikana voisi melkein sanoa todellisen intin vasta alkaneen, koska ennen viime viikon terveystarkastuksia meitä ei saanut kunnolla rasittaa fyysisesti. Tämäkin viikko oli selvästi vasta alkua, ensimmäinen marssimme maanantaina oli vain totuttautumismarssi ja melko kevyt. Fyysisen koulutuksen alkamisen lisäksi saimme ensimmäistä kertaa lähteä iltavapaille, ja päätimmekin tupakavereiden kanssa tiistaina käydä Kouvolassa pikaisella baarireissulla. Huvittavasti näimme samassa baarissa myös yhden alikeistamme, joka kuitenkin häipyi paikalta melko nopeasti, kenties meitä karkuun.
Ennen inttiin menoa minulle sanottiin monelle muullekin tutun lauseen, että kaksi ensimmäistä viikkoa ovat ne vaikeimmat. Voin sanoa kolmannen viikon jälkeen, etten ole välttämättä asiasta aivan varma. Itselleni kasarmin arkeen tottuminen ja uusiin ihmisiin tutustuminen ei ollut erityisen vaikeaa kahden ensimmäisen viikon aikana, ja kun varsinaista fyysista aktiviteettiakin oli niin vähän, meno tuntui lähes vain tavallista ankarammalta koululta. Tämän viikon aikana kuitenkin itseäni ainakin rasitti jo jotkut jutut huomattavasti ensimmäisiä päiviä enemmän.
Itse liikkuminen ei ole ollut vielä liian uuvuttavaa tai rasittavaa, mutta esimerkiksi itseäni alkoi nopeasti vaivaamaan ampumaradalla käyminen. Kyseessä on täysin henkilökohtaisesta ongelmasta, sillä monelle ampumaradalla käyminen on hauskaa, itseäni vaivaa kuitenkin omat ampumataitoni. Suoraan sanottuna olen pettynyt omiin tuloksiini, eikä niistä voi edes syyttää kokemattomuutta, sillä moni muu on ampunut aivan yhtä vähän kuin minä ja silti pärjännyt huomattavasti paremmin. Viimeisimmässä kymmenen laukauksen sarjassa makuuasennosta onnistuin ampumaan pari kymppiä, jonka jälkeen jokainen osuma meni edellistä enemmän oikealle, kunnes viimeiset kaksi iskemää olivat taulun osuma-alueen ulkopuolella. Ampuessani tuntui siltä, kuin en olisi onnistunut pitämään asetta tarpeeksi tukevasti ja siksi korjasin jatkuvasti asentoani laukausten välissä, mikä todennäköisesti johti huonoon tulokseen. Polvelta ampuninen taas on vielä ärsyttävämpää, kun vakaata tähtäysasentoa on vaikea löytää ja ojentajalihas väsyy helposti. Puolet laukauksista polviasennosta eivät edes osuneet koko tauluun. Hävetti jokaisella kerralla edes näyttää tauluani niitä tarkastavalle luutnantille tai ylikersantille. Toivon todella, että jatkossa tulokseni alkavat parantumaan, tai muuten oma motivaationi ampumiseen saattaa lopahtaa melko nopeasti. Emme ole vielä ampuneet seisaalta, saa nähdä millainen katastrofi siitäkin tulee.
Myös ensiaputunti hieman ärsytti, sillä aikaa oli niin vähän, etten itse esimerkiksi päässyt ollenkaan kärryille kiristyssiteen sitomisesta. Rastia pitäneet lääkintämiehet vain hoputtivat, että "tehkää nyt, hopi hopi tai te vuodatte kuiviin", aivan kuin jokainen olisi välittömästi osannut laittaa siteen täydellisesti yhden esimerkkikerran jälkeen. Aikaa oli ehkä noin pari minuuttia, ja koko juttu minulle itselleni ainakin täydeksi mysteeriksi. Muutenkaan kaikki ei loppuviikon harjoituksissa mennyt aivan putkeen, mm. suunnistuksessa aikani kärsi turhan itsevarmuuden takia ja muuta sellaista.
Ehkä kuitenkin inhottavin hetki oli kuitenkin keskiviikkoiltana, kun sain kuulla joutuvani vaihtamaan tupaa. Oli ollut jo aikaisemmin puhetta, että reserviupseerikokeilaitten saapuessa joku alokas saattaisi muuttaa tupaamme tyhjänä olevaan "vääpelin sänkyyn". Kuitenkin keskiviikkona alikersanttimme ilmoitti pahoittelevasti, että varapäällikön käskystä minä ja kaksi muuta jouduimme muuttamaan toiseen tupaan, ja neljä toista ihmistä tulisivat tilallemme. Upseerikokelaat nimittäin halusivat itselleen oman tyhjän tuvan, joten alokkaita siirreltiin tuvasta toiseen aakkosjärjestyksen mukaisesti. Jonkin aikaa teki mieli protestoida, että ei, minähän en tästä tuvasta lähde vapaaehtoisesti, mutta lopulta hautasin turhautumiseni hiljaisuuden alle ja aloin kaivamaan varusteita kaapistani siirtääkseni ne uuteen kotiinsa. Voin sanoa, että kiroilua kuului tuvassamme koko illan, ja tunteet upseerikokeilaita kohtaan sillä hetkellä eivät olleet erityisen vastaanottavat. Kukaan meistä alokkaista ei ollut vielä edes kyseisiä kokelaita nähnyt, mutta moni jo tunsi kaunaa heitä kohtaan. Todellisuudessahan tilanne ei ollut niinkään vakava, mutta silti rasitti jättää tupa, johon oli juuri ehtinyt tottua. Kuitenkin uusi tupani oli entistä vastapäätä, ja kuuluimme kuitenkin samaan joukkueeseen, mikä käytännössä vähensi muuton vaikutusta melko paljon. Piti vain tottua nukkumaan jälleen uusien ihmisten seurassa ja hoitamaan siivoaminen heidän kanssaan. Ehkä eniten tällä hetkellä harmittaa tuvan esimiesten vaihtuminen. Toisaalta siitä syystä siisteystarkistukset eivät enää aiheuta naurunpuuskahduksia, joten ainakaan niistä ei joudu enää saamaan nuhtelua.
Viikonloppuvapaalle lähtiessä tunsin kuinka pahasti intissä oleminen aiheuttaa sosiaalista uupumista. Kun viettää lähes ympärivuorokautisesti aikaa muiden ihmisten seurassa ja nukkuu 13 muun miehen kanssa samassa huoneessa, alkaa nopeasti kaivata yksinoloa. Siispä mieleni teki viettää suurin osa viikonlopusta kotona hyvän kirjan parissa. Kuitenkaan täysin erakoksi ei viitsi ryhtyä, joten illat vietin kaveriporukassa.
Kuitenkin jo omien ystävieni kokemusten perusteella voin sanoa, että paljon huonomminkin voisi mennä. Siispä vaikka tämä teksti olikin aika lailla valittamista, en kuitenkaan anna pienten vastoinkäymisten lannistaa itseäni ja yritän myös oppia omista virheistäni. Kuten oma kapteenimme sen pisti, "vitutukseen ei kuole." Veikkaan, että sitä lausetta tullaan kuulemaan ensi viikolla ensimmäisellä leirillämme, joka alkaa maanantaiaamuna ja loppuu torstaina.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti