Intin paras leiri?

TJ 262

Viikko 12 - ETAH/JTAH

Puolustusvoimien tiukan budjetin takia tänä vuonna E-kauden ja J-kauden leirit pidettiin samalla kertaa. Osa vietti leirillä koko viikon aina sunnuntaihin asti, me oppilaat taas olimme vain maanantaista torstaihin ja pääsimme perjantaina normaalisti viikonloppuvapaalle plus päivä henkilökohtaista lomaa maanantaille. Tosin verrattuna aikaisempiin leireihin, tämä oli ehdottomasti rennommasta päästä ja oikeastaan melko mukava, 

Maanantaina matkasimme noin puolitoista tuntia kuorma-autojen kyydissä, minkä aikana itse käytin kuulosuojaimia peittääkseni moottorin jylinän. Pressulla peitetyn lavan pimeydessä olisi muuten melko helppo nukkua, mutta varsinkin loppua kohden kuulosuojaimet alkoivat painaa epämukavasti päätäni ja hiertää korviani. 

Saapuessamme perille yllätyimme tajutessamme, että olimme tulleet oikealle leirintäalueelle pelkän metsän sijasta. Teltoille oli puiset alustat, saimme ruokailla katoksen sisällä ja pestä pakkimme vedellä, minkä lisäksi alueella oli myös ulkohuussit ja jopa pieni sotilaskoti sekä rantasauna. Emme myöskään joutuneet tavalliseen tapaan naamioimaan telttaa tai purkamaan sitä joka aamu, vaan kasasimme sen leirin aikana tasan kerran, ensimmäisenä päivänä. Poterovartiotakaan ei ollut, ainoastaan lähivartio, mikä tarkoitti jokaiselle vähintään kuuden tunnin yöunia. Toisin sanoen leiri oli luksusta muihin verrattuna. 

Maanantain jälkeen kävimme päivisin erilaisissa taisteluammunnoissa, eli juoksimme ja syöksyimme metsässä ampuen maasta nousevia peltimaaleja. Pääsimme myös heittämään oikean käsikranaatin ja harjoittelemaan singolla ampumista. Ammunnatkin olivat melko rentoja, sillä kunhan jaksoimme rehkiä kerralla enintään ehkä noin vartin verran, saimme levätä samalla kun odotimme seuraavaa vetoa. Ainoastaan puolustusharjoitus kävi itselleni hieman raskaaksi, kun jouduin käyttämään kevytkonekivääriä, joka nimestään huolimatta ei ole kovinkaan kevyt kun sen kanssa juoksee puolustusasemien toisesta laidasta toiseen. Mokoma myös otti ja hajosi ensimmäisellä kerralla, toiselle vedolle sain tilalle kohdistamattoman kk:n, jolla oli taas hieman vaikeampi osua maaleihin. Hyökkäysammunnassa meidän ryhmämme oli kuulemma viikon paras ja ryhmänjohtajamme sai jopa sen ansiosta palkinnon perjantaina. 

Taisteluammuntojen jälkeen saimme jokaisena päivänä viettää vapaa-aikaa leirintäalueella, mikä tarkoitti muun muassa sotilaskodissa käymistä, teltassa loikoilemista ja saunassa hikoilua. Jotkut jopa paistoivat makkaraa nuotion äärellä, itse tyydyin grillaamaan ryhmäläisteni kanssa teltan kamiinan päällä. 

Sotilaskodista puheen ollen, melko moni meistä jäi harmittelemaan leirintäalueen sotkusta löytyviä herkullisia "telamiinoja", eli kuorrutettuja kanelikierteitä, joita ei valitettavasti löydy omasta Vekaranjärven sodestamme. Pitäisiköhän asiasta pistää palautetta, jotta saisimme telamiinoja myös Karjalan prikaatiin. Myös niitä mokkapaloja saisi omasta mielestäni olla tarjolla useammin, ei ihminen jaksa pelkkiä munkkeja joka kerta mussuttaa.  

Meidän piti saada alunperin tietää AUK 2-/RUK-valinnoista perjantaina, mutta se siirtyi tälle viikolle, eli huomenna tai keskiviikkona saan tietää kohtaloni. Vielä kun saisi pian tietää, sainko sen VMTK:n "some-agentin" paikan, jota hain muutama viikko sitten.* Siinä vaiheessa ei olisi niin väliä, vaikka olisinkin huoltopalvelualiupseeri. 

Valintoja jännittäessä kohti uutta viikkoa! Aamuja! 

(*Päivitys 26.9 14:17 Sain juuri sähköpostin VMTK:lta kirjaimellisesti minuutteja tämän tekstin julkaisemisen jälkeen, että pääsen osallistumaan toimihenkilökunta vaaleihin keskiviikkona some-agentin paikkaa koskien. Periaatteessa hieman kuin menisin työhaastatteluun. Saa nähdä miten se menee.) 

Simu KASI KASI, tulin tänne takiasi

TJ 270

Jälleen yksi gines-viikonloppu takana ja jopa kaksi leiriä. Huomenna alkaa jälleen uusi leiri, mutta siitä lisää ensi viikolla.

Viikko 10 -  "Survival camp"

Käyn nyt ajan puutteessa kerralla läpi kaksi viikkoa, hieman tavallista suppeammin. Ensinnäkin juuri tällä hetkellä minulla on vaikeuksia muistaa tarkalleen mitään erityisen merkittävää viime viikon (10) tapahtumista, ns. "survival campiksi" kutsuttua leiriä lukuun ottamatta. 

Aluksi meitä oltiin peloteltu, että emme nukkuisimme ollenkaan koko leirin aikana, mutta pian huomasimme sen olevan lievästi sanottuna liioittelua. Leirin kutsumanimi ansaitsee lainausmerkkinsä, sillä vain yhden yön yli kestävä leiri oli tähän asti ehkä leppoisin. Kahden päivän leiri päättyi marssiin takaisin kasarmille pienoista kiertoreittiä kevytkonekivääriä (suomalainen KVKK 62) kantaen. Onneksi sovin kaverini kanssa etukäteen, että vaihdoimme aseen kantajaa marssin puolessa välissä. Marssikaan ei kuitenkaan ollut vaativa, saimmehan ainakin taukoja ja koko matkan pituus jäi kilometrin pari alle suunnitellun kympin. Oikeastaan koko leirin hajottavimmat hetket tulivat takaisin kasarmille päästyä, kun heti yksikön sisällä meille ilmoitettiin liinavaatevaihdosta, jonka yliluutnanttimme oli kokonaan unohtanut. Meillä oli tuskin aikaa ottaa taisteluvarustusta pois päältä, puhumattakaan hiestä märkien ja likaisten vaatteiden laittamisesta liinispinkkaan vaihtoa varten. Siinä sitten kiroilin nälkäisenä ja litimärkänä, kun en saanut vaihdettua kaikkia likaisia vaatteitani uusiin ja tiesin seuraavalla viikolla uuden leirin jälleen odottavan. Piti vain purra hammasta ja todeta, että kyllä sitä ihminen pärjää kolmella puhtaalla sukkaparilla viikon ajan.

 Viikko 11 - ATAH-leiri ja KASI-järjestelmällä leikkiminen

Aikaisemmin olimme harjoitelleet taisteluita joko mielikuvitteellista vihollista tai maasta nousevia peltejä vastaan, mutta vihdoinkin tämän viikon ATAH-leirillä pääsimme kokemaan hieman elävämmän taistelukokemuksen KASI-järjestelmän eli kaksipuolisen simulaattorin avulla. Yksinkertaisuudessaan meille jaettiin liivit ja kypäriin kiinnitettävät tunnistimet, jotka vastaanottivat tietoa osumista ja ilmoittivat niistä käyttäjälleen, minkä lisäksi aseisiin saimme lähettimen. Jos olet käynyt Megazonessa tai vastaavassa lasertag-paikassa, ymmärrät perusidean, mutta muoviaseiden sijasta käytimme oikeita aseita paukkupatruunoilla ja hallissa juoksemisen sijasta ryömimme metsässä. Pelit-lehdessä oli juuri muutama numero sitten hyvä artikkeli KASI-järjestelmästä, ja olin iloinen päästessäni vihdoin kokeilemaan sitä. Uusia mahdollisuuksia siihen tuskin tulee aivan heti, sillä pääasiallisesti kallis simuulatiovarustus on Karjalan prikaatissa panssarijääkäreiden käytössä Huoltopataljoonan sijasta. 

Koska en ole varma kuinka paljon voin leirin varsinaisesta koulutuksellisesta sisällöstä julkisesti kertoa, pysyn enimmäkseen omissa taistelukokemuksissani. Ensimmäisen kerran olin puolustamassa, mutta joukkueemme johtaja oli arvioinut vihollisen hyökkäyssuunnan hieman väärin, minkä vuoksi puolet taistelijoistamme eivät aluksi nähneet mitään. Itse kuuluin näihin raukkoihin, aloin vain kuulla räiskettä ja tarkkailin edessä olevaa tyhjää maastoa, sillä muutakaan en omasta asemastani nähnyt. Lopulta kun tajusin vihollisen tulevan täysin oikealta puoleltani, ryömin ulos poterosta, johon ryhmänjohtajani oli minut käskenyt, ja yritin etsiä parempaa tuliasemaa. Ehdin ampua muutaman laukauksen yhtä puiden takana lymyilevää vihollista kohti, kunnes kouluttajat puhalsivat pilliin ja vihelsivät pelin poikki. Ilmeisesti vihollisjoukkue oli koukannut lähes välittömästi meidän sivustaamme, minkä takia esimerkiksi yksi ryhmistämme ei ollut tietääkseni päässyt ampumaan laukaustakaan.

Toisessa taistelussa jouduin itse ryhmänjohtajaksi hyökkäävällä puolella. Johdin aluksi joukkueenjohtajan käskyjen mukaan oman ryhmäni joukkueen vasemmassa laidassa, kunnes kärkiryhmä edessä päin joutui tulikosketukseen vihollisen kanssa. Joukkueenjohtajamme otti meidät muut peräänsä ja johdatti meidät jonossa koukkaamaan vihollisen vasempaan sivustaan. Juostuamme pää kolmantena jalkana kaiken maailman ryteikköjen läpi, JJOHT käski naama hikeä valuen minua viemään ryhmäni 150 metriä kätensä osoittamaan suuntaan ja sieltä kääntymään vihollista kohti. Tottelin käskyä, mutta juostuani ehkä noin 50 metriä yksi ryhmäni jäsenistä alkoi väittämään minulle vastaan meille näytetystä suunnasta, vaikka ero oli ehkä muutaman hassun asteen verran. Suostuin 

kuitenkin korjaamaan kurssia haluttuun suuntaan, kunnes kymmenen sekunnin päästä alle kahdenkymmenen metrin päästä vasemmalta nousi maasta partiollinen sotilaita huutaen "Karjala!" Tajusin sen olevan vihollisen taistelutunnus omien joukkojen tunnistamiseen, ja ennen kuin ehdin juuri reagoida, puolet ryhmästäni oli kuollut, allekirjoittanut mukaan lukien. Loput kuulemma onnistuivat perääntymään takaisin joukkueenjohtajan luo ja kokosivat kasaan pienen iskuryhmän, joka jatkoi taistelua, kehnolla menestyksellä. Lienee selvää, että hävisimme kyseisen taistelun. Joukkueenjohtajamme myönsi jälkikäteen, että ei ollut johdattanut meitä tarpeeksi vasemmalle kunnolla kiertämään vihollisen puolustusta. 

Toisen päivän aamuna olimme jälleen puolustamassa. Vihollisen ryhmä käveli edessämme olevalla tiellä aluksi huomaamatta meitä, mutta emme avanneet tulta, koska odotimme joukkueemme siirtymistä asemiin. Viholliset huomasivat meidät, mutta tulittamisen sijasta he vain siirtyivät hitaasti tien toisella puolella olevien puiden taakse. Kului hetken kiusallinen hiljaisuus, jonka aikana kummatkin joukkueet vain tarkkailivat toisiaan, kummankaan ampumatta laukausta. Lopulta joku ampui, ja viholliset yrittivät ylittää tien, mikä oli virhe. Tie ja sitä ympäröivä alue oli nimittäin täysin suojaton, ja joukkueemme vain tulitti ryhmällisen vastustajia maahan muutamissa sekunneissa. Ennen tulituksen alkua joku oli kuitenkin onnistunut tähtäilemään rauhassa minua, joten hyvin pian ampumisen alettua liivini piippasi ja naisääni ilmoitti, että olin haavoittunut päähän. Jäin siis makaamaan suojaan, kykenemättä vaikuttamaan taisteluun. 

Oli myös monta muuta harjoitustaistelua, pisteiden mennen melko tasaisesti kummalekin joukkueelle. Myöhemmissä hyökkäyksissä pääsin itsekin vaikuttamaan enemmän taistelun kulkuun, ja vaikka lähes kaikki olivat aina hyvin hämillään ja taistelut olivat sekavia, ne olivat hauskoja. 

Pääsimme puolustamaan eeppistä juoksuhautojen sokkeloa ja jopa käyttämään savukraanatteja. Kolmantena aamuna joukkueemme teki hyökkäyksen pimeässä, minkä voitimme, vaikka osa joukkueestamme jäi mähmimään epävarmana taakse kunnes ylikersantti tuli potkimaan heitä persuuksiin. Hyökkäys oli tunnelmallinen, kun aseiden suuliekit välkkyivät pimeässä ja välillä valopistoolien laukaukset valaisivat metsän muutamiksi sekunneiksi kerralla. Näissä kahdessa viimeisessä taistelussa aktivoiduin kunnolla ja päätin toimia itsenäisemmin, sillä suoraan sanottuna kukaan meistä ei ollut hyvä ryhmänjohtaja taistelussa. Käskyjä ei annettu, tai monesti RJ kuoli heti taistelun alussa. Siksi juoksuhautasokkelossa hylkäsin asemani lähes saman tien, koska tajusin sen olevan huono, ja siirryin paikkaan josta todella pystyin näkemään vihollisen. Pimeähyökkäyksessä liikuin aggressiivisesti ja kiersin vihollisen selustaan muutaman muun viereisen ryhmän taistelijan kanssa. Kuolin vasta, kun vastustajan puolella oleva tupalaiseni onnistui pimeässä hiippailemaan taaksemme ja "puukotti" minut ja kuulemma ainakin seitsemän muuta. 

Aika alkaa valitettavasti jälleen loppumaan, joten joudun lopettelemaan. Lupaan jättää ensi viikolla enemmän aikaa kirjoittamiseen, jotta sama ei toistu. Tämä viikko oli melko rankka, kukaan ei saanut leirillä paljoakaan unta ja hermot olivat kaikilla kireällä, mutta KASI-järjestelmän ansiosta taisteluharjoitukset olivat hauskoja, vaikka eivät menneetkään aika putkeen. 

1. HK:n mortit lentävät pesästä

TJ 284

Viikko 8 - P-kausi päättyy, AUK 1 alkaa

Olimme viime viikonlopun ns. "gines" eli kiinni, joten en siksi pystynyt kirjoittamaan mitään tänne. Kertaan siis jälleen nopeasti kahden viikon tapahtumat kerralla, mutta keskityn enemmän tähän viikkoon, koska muistan sen paremmin. 

Viime viikko oli melko lailla P-kauden lopettelua ja uuteen vaiheeseen siirtymisen valmistelua. Tarkistettiin, että kaikki varusteet olivat tallella, ja jos eivät, niin kadonneista tehtiin häviamisilmoitus eli häväri. Itsellä oli kadonnut parillinen intin sukkia, joten jouduin niiden takia käymään paperisotaa ja kohtaamaan vääpelin tuomitsevan katseen. Onneksi ei sen enempää ollut kadonnut, sillä jos sukista koitui noin paljon vaivaa, en halua tietää millaista on tehdä häväreitä useammasta kadonneesta asiasta kerralla. 

Torstaina (muistaakseni) oli aika aliupseerikurssilaisten ja tulevien kuskien muuttaa ensimmäisestä huoltokomppaniasta toiseen. Tavaroiden pakkaamisessa meinasi tulla sellanen olo, ettei mitenkään saa kaikkea mahdutettua meille jaettuihin reppuihin. Siksi kannoinkin loput tavaroista repun talvisuojaksi tarkoitetussa pussissa. 

Siirtyminen komppaniasta toiseen tuntui melko isolta muutokselta. Yhtäkkiä pitikin tehdä pinkka (1. huoltokomppaniassa sitä ei enää tehdä, koska päällikön sanoin "tekeekö se meistä parempia sotilaita?"), torstaisin oli jokin ihmeellinen koko komppanian iltavahvuuslaskenta ja rakennuksessa olikin nyt myös muutama niitä vastakkaisen sukupuolen edustajia. Kaiken lisäksi suklaapatukkakone oli rikki, suihkuista ei aina tullut lämmintä vettä eikä tupien ikkunoissa ollut verhoja tai sälekaihtimia. 2. HK:n rakennus on paljon vanhempi kuin ensimmäisen, mikä on huvittavaa, sillä 1. HK muuttaa parin viikon kuluttua täysin remontoituun rakennukseen, joka on vielä paremmassa kunnossa kuin missä se on nykyään. Ja samaan aikaan me 2. homekomppaniassa joudumme kärsimään vanhassa paskarakennuksessa. 

Onnekseni pääsin taas hyvään tupaan, jossa on vanhojen tuttujen lisäksi myös uusia naamoja, jotka olivat jo valmiiksi 2. huoltokomppaniassa. Kuitenkin vielä viikonkin jälkeen uudet alikersantit ja upseerikokelaat ovat jääneet muutamaa lukuunottamatta minulle aika mysteereiksi, enkä tunnistaisi heitä ilman arvomerkkejä. Olisin kaivannut jotain ylempiarvoisten esittelytuokiota meille muuttaneille. Asiaa ei auta, että toisin kuin aikaisemmassa komppaniassani, nyt meillä on kolme kapteenia yhden sijaan enkä meinaa tietää, kuka heistä on päällikkö, kuka vääpeli ja niin edespäin. 

Perjantaina aloitimme aliupseerikurssin ja meille jaettiin johtajakansiot sekä vihkoset, joissa on ohjeita ryhmän johtamiseen. Päivä koostui melko lailla oppitunneista, lukuun ottamatta päivän päättävää ryhmäesterataa, joka oli tällä kertaa paljon hauskempaa kuin edellisellä kerralla. En myöskään kolhinut itseäni ollenkaan, mitä pidän saavutuksena. 

Viikonlopun aikana meidät myös ylennettiin melko epäjuhlallisesti aliupseerioppilaiksi (lyhyesti oppilas), ja saimme asiaan kuuluvat arvomerkit. Merkki on periaatteessa jääkärinmerkki, jossa alhalla on aamunauhaksi monesti kutsuttu hopeinen raita. Lisäksi meistä valittiin ensimmäinen oppilaspäällikkö ja kaksi oppilasjohtajaa sekä varastoaliupseeri. Myös jokaisesta tuvasta valittiin ensimmäisen viikonlopun ja sen jälkeisen viikon ajaksi esimies oppilaiden joukosta. Alikersantit ja upseerikokelaat ovat siis nyt enemmän vain opastamassa meitä ja kouluttamassa, kun taas me itse johdamme toisiamme aina vuorotellen. Oppilaspäällikön tehtävänä on pitää huolta, että kurssi on kouluttajien haluamassa paikassa oikeaan aikaan, kun taas oppilasjohtajat vastaavat enemmän yleisestä järjestyksestä. Itse en välttämättä kaipaa oppilaspäällikön virkaa, mutta oppilasjohtajana oleminen voisi olla mielenkiintoinen kokemus. 

Viikko 9 - Ensimmäinen vapautus ja apupäivystäjän virka

Jos en ole jo maininnut, niin en muista hetkeä palvelukseni ajalta, jolloin en olisi ollut kipeä edes jonkin verran. Lopulta tiistaina melko kiireisen ja ärsyttävän päivän jälkeen päätin päätä särkiessä, että olin saanut tarpeekseni ja päätin mennä keskiviikkona ensimmäistä kertaa aamuvastaanotolle, jotta saisin edes päivän tai pari aikaa parantua hieman. 

Kun keskiviikko sitten tuli, meidät AVO:lle menijät kutsuttiin aluksi päivystäjän pöydän eteen, mutta lähetettiin melko pian takaisin tupiin odottamaan. Vasta lounaan jälkeen meidät kutsuttiin vastaanotolle, mutta sinne päästyämme meidät heitettiin melko pian pois. Meni vielä pari tuntia, kunnes pääsimme takaisin, ja siellä odottelin vielä reilut puolitoista tuntia ennen kuin itse pääsin tarkastukseen. Sain kaksi päivää VMTL, eli vapautusta marssi-, taistelu- ja liikuntakoulutuksesta. 

En kuitenkaan saanut paljoakaan levättyä, sillä palattuani takaisin yksikköön kuulin, että minut valittiin 1. apupäivystäjäksi seuraavalle päivälle. Mikä tarkoitti sitä, että olin keskiviikkoillan ja -yön sekä torstaipäivän päivystämässä aina kun päivystäjä itse oli syömässä, vessassa, röökillä tai nukkumassa. Valvoin yksin päivystämässä kello yhdestä kolmeen, välissä laskin aseet ja enimmäkseen luin kirjaa. En tiedä, oliko se parasta hoitoa päänsärylle. 

Torstaina melko huvittavasti kävi niin, että istuin tavallisesti lomapuku päällä ja baretti päässä 1. AP:na, kun päivystäjä oli itse lähtenyt aamupalalle. Pian luokseni tuli alikersantti, joka kertoi, että päivystäjällä saattaa kestää hetki tulla takaisin, koska tämä oli joutunut pyöräkolariin jonkun auton kanssa. Miehelle ei ollut käynyt mitään vakavaa, mutta oli mennyt kuitenkin varmuuden vuoksi vastaanotolle tarkastuttamaan itsensä. Hieman siinä mietti, että taisi tulla pidempi tuurausvuoro. Toimistoaliupseerin kanssa pohdittiin, kuka pystyisi ottamaan päivystäjän paikan kolariin joutuneen sijasta, kun lähes kaikki alikit olivat kiireisiä ja vanhat kuskit olivat ajamassa. 

En juuri poistunut kasarmilta torstaina muuta kuin syömään tai illalla sotilaskotiin, mutta en myöskään saanut erityisesti nukuttua edellisen yön univelkoja. Aina kun olin juuri nukahtamassa, kuului kaiuttimista "yks aa pee!" Maiharit jalkaan, baretti päähän, portaat alas ja päivystämään. Ei päivystäminen sinänsä ollut mitenkään kamalaa, olihan se melko helppoa ja rentoa hommaa, mutta toisaalta minulta jäi paitsi kevytkonekiväärillä ampuminen sen takia. Perkele. 

Perjantaina meillä oli koe Yleisestä palvelusohjeesta, mikä meni omasta mielestäni kohtuullisen hyvin. En ollut paljoakaan jaksanut siihen lukea, sillä "YLPALVO" on täynnä niin paljon absurdeja ja epäolennaisia sääntöjä, että ei sitä jaksanut juuri käydä läpi. Lisäksi pidimme oppilaiden kesken kokouksen yliluutnantin johdolla, jossa puhuimme menneen viikon tapahtumista ja siitä, mikä meni hyvin ja mitä voisi parantaa jatkossa. Samankaltaisia kokouksia tulemme pitämään AUKin aikana kai ainakin lähes viikottain. 

Sitten olikin jälleen aika lähteä viikonloppuvapaalle, joka parin tunnin päästä itselläni loppuu. Odotan jännittäen seuraavaa kahta viikkoa (joiden välissä ei valitettavasti taaskaan ole vapaata, eli seuraavaa tekstiä ei kannata ensi viikonloppuna odottaa), koska pääsemme ainakin viikolla 11 kokeilemaan ensimmäistä kertaa simuloitua taistelua toisiamme vastaan paukkupanoksilla sen sijaan, että ampuisimme maasta nousevia peltejä tai maalitauluja ampumaradalla. 

Siitä lisää parin viikon kuluttua!