Hyvää pääsiäistä!

TJ 59

Viikko 40 - Ainoa kunnon AUK I-viikko

Kuten edellisestä tekstistäni taisi käydä ilmi, en ole nyt johtajakaudellani päässyt juuri toimimaan AUK-apukouluttajana erinäisistä syistä. Kuitenkin intin 40. viikolla sain hieman maistiaisia tulevasta. Tämä oli nimittäin ainoa viikko tähän asti, kun olen P-kauden jälkeen kouluttanut yksikkömme nykyisiä oppilaita. Tai no, kouluttaminen on ehkä väärä sana. 

Oppilailla oli ns. oppilasharjoituksia, niin sulkeisissa kuin tavallisissa asekoulutuksissa. He siis toimivat kukin vuorollaan toistensa kouluttajina erikseen käsketyistä aiheista, alikersanttien ja upseerikokelaiden seuraten vieressä arvostelulomakkeen kanssa. Jokaisen suorituksen päätyttyä apukouluttaja (siis ups.kok. tai alik.) antaa oppilaalle suullisen palautteen. 

Omasta mielestäni oli ihan mielenkiintoista seurata oppilaiden suorituksia, koska nyt todella näin miten omista alokkaista oli tulossa seuraavia johtajia. Monet pärjäsivät hyvin, osa jopa yllättävän hyvin, mutta myös muutama heikompi suoritus toki oli, ja he saivatkin sen mukaisen palautteen (haukut) niin minulta sekä eräältä paikalle ilmestyneeltä kersantiltakin. 

Apukouluttajana oppilaiden arvioiminen ei kuitenkaan aina ollut helppoa, varsinkin kun kaiken kattavan arvostelulomakkeen tekeminen on haastavaa. Kurssin johtajan antamassa lomakkeessa ei esimerkiksi ollut erikseen kohtaa "koulutettavan asian tunteminen" tai vastaavaa, jolloin olisin voinut rokottaa vaikkapa virheellisestä tiedosta. Sen sijaan jouduin miinustamaan tuollaisissa tapauksissa esimerkiksi kohdasta "selvä vaiheittain opettaminen." Lisäksi muutama kohta lomakkeessa jäivät hieman epäselväksi, kuten "asennoituminen koulutettaviin," josta annoin tästä syystä useimmalle täydet pisteet. Muutenkin aiheiden erilaisuudesta johtuen oli hankalaa arvioida kaikkia samoilla kriteereillä, koska esimerkiksi joissain yksinkertaisemissa aiheissa (mm. kasvojen naamiointi) vaiheittain kouluttaminen tai useat toistot ovat vaikeita toteuttaa, joten lomaketta voisi pitää lähes epäreiluna. Tämä siis tarkoittaa sitä, että yksinkertaisemmissa aiheissa apukouluttajana minun täytyi olla entistä pikkutarkempi ja arvioida vaikkapa oppilaan yleistä esiintymistä ryhmän edessä kahta kovemmin. 

Suullisen palautteenkaan antaminen ei ole kovin yksinkertaista. Vaikka suoritus olisi laadultaan jommassa kummassa ääripäässä, olisi tarkoitus löytää kaikesta sekä hyvää että huonoa sanottavaa, mikä saattaa olla välillä haastavaa. Etenkin yhtä heikompaa suoritusta arvioidessani oli vaikea olla kuullostamatta siltä, että haukkuisin oppilaan täysin lyttyyn. Ideana ei kuitenkaan ole tuhota oppilaan itsetuntoa vaan antaa rakentavaa kritiikkiä, jonka avulla oppilas pystyy valmistautumaan seuraavaan koulutukseen paremmin. Jonkin positiivisen asian korostaminen on siksi myös olennaista, jottei oppilas menetä täysin motivaatiota kouluttamiseen vaan uskoo mahdollisuuteensa itsensä kehittämiseen. Yksikään oppilas ei kuitenkaan vaikuttanut turhautuvan antamastani kritiikistä, joten toivon, että heille jäi siitä jotain myös päähän.

Viikko 41 - Intin turhin viikko? Ja prikaatinkenraalin vierailu

Viikon 41 (10.-16.4) maanantaina meillä oli henkilökohtainen lomapäivä, joten viikko varsinaisesti alkoi vasta tiistaina. Tiistaina moni apukouluttaja oli lomilla, mutta minut oli käsketty kurssin jalkamarssin varajohtajaksi. Siispä lähdin muutaman muun apukouluttajan kanssa marssimaan oppilaiden mukaan reitille, jonka olimme edellisellä viikolla tiedustellut Defenderillä. Matkaa oli noin 25 kilometriä, eikä oppilaille ollut käsketty täyttä taisteluvarustusta, joten ei sinänsä mikään kovin paha matka. 

Oppilaat saivat kuitenkin hieman hämmästellä, kun 10 kilometrin jälkeen kaikki apukouluttajat nousivat yliluutnantin mukana auton kyytiin ja ajoivat takaisin kasarmille. Syynä oli prikaatinkenraalin vierailu, hän kun kävi jokaisessa yksikössä tapaamassa johtajia. Meitä oli pyydetty valmistelemaan puhe, jossa olisi alikersanttien yhteisiä kokemuksia johtajakaudelta. Myös upseerikokelailla oli oma puheensa. Lisäksi saimme kysyä kenraalilta kysymyksiä, kunhan ne eivät koskenut mm. NATO-kantaa tai mitä puoluetta hän äänesti. 

Ehkä isoimpana asiana esiin nousi apukouluttajien yhteinen hämmennys siitä, mitä sallittuja tapoja meillä on todellisuudessa pitää kuria yllä. Tästä myös meille luvattiin jatkossa jonkinlainen yksityiskohtainen selvitys. Tosin johtajakauttamme on jäljellä enää vaivaiset kaksi kuukautta, but better late than never. 

Tapaaminen kesti vajaa tunnin, mutta koska henkilökunta jäi vielä omaan tilaisuuteensa sen jälkeen, odotimme tietoa marssille palaamisesta tuvassa makoillen. Lopulta yliluutnantti tuli ja ilmoitti, että koska oppilaat olivat jo melkein varuskunnan portilla, olisi meidän turha palata heidän luokseen. 

Keskiviikko ja torstai olivatkin sitten lähes täysin turhia päiviä. Keskiviikkona oppilailla oli ainoastaan jotain oppitunteja, joille meidän apukouluttajien ei tarvitsenut osallistua. Torstain AUK1-päätöstilaisuus taas oli peruttu, joten koko päivänä ei ollut kenelläkään oikeastaan mitään tekemistä. Perjantai olikin sitten lomapäivä pitkäperjantain takia, joten pääsimme torstai-iltana lomille. Meille oli annettu neljän päivän lomat, jotka päättyvät tänä iltana. 

Minulla ei ole tapana kirjoitella tänne varusmiespalveluksen ulkopuolisista asioista, mutta viikonlopun lomien aikana oli kyllä mielenkiintoista seurata uutisia nykyisestä tilanteesta Pohjois-Korean ja Yhdysvaltojen välillä. Vaikka osa spekulaatiosta konfliktin kärjistymisestä ja P-Korean ydinasekokeista tuntuivat liioittelulta, oli kyllä pieni jännitys nähdä mitä kyseinen maa tekisi lauantain juhlapäivänään ja miten USA vastaisi siihen. En tosin ollut yllättynyt kuullessani, että Pohjois-Korean ohjuskoe oli täysi farssi, kuten aina. Tilanne ei kuitenkaan ole vielä läheskään ohi, ja maiden jatkuva uhittelu toisilleen on, vaikkakin ei mitään ennennäkemätöntä, silti huolestuttavaa. Varsinkin kun Yhdysvaltojen tämänhetkinen pääjehu ei ole mikään maailman fiksuin tai kylmähermoinen henkilö. 

Pieni päivitys blogin tilanteesta - Mitä jatkossa?

Kuten jotkut ovat ehkä huomanneet, tämän blogin päivitystahti on kaukana joskus luvatusta "teksti per viikko" tahdista, ja muutenkin tekstejä tulee vähemmän kuin viime vuoden puolella. Syitä on toki useita, mm. laiskuus, mutta myös se, että en halua toistaa itseäni. Loppujen lopuksi, tämä palveluksen toinen puolisko on monella tapaa vain ensimmäisen puoliskon toistamista, mutta nyt alikersantin näkökulmasta. Se ei kuitenkaan muuta faktaa, että vuodenaikaa laskematta monet harjoitukset yms. ovat jo kerran nähtyjä, eikä moni asia ole minulle enää uutta tai mieleenpainuvaa. Ikävä totuus alikersantin elämästä on se, ettei se ole mitään kovin hohdokasta. Käymme läpi meille jo entuudestaan tuttuja asioita uudestaan, ja jos emme ole vaikkapa kouluttamassa, tarkistamme todennäköisesti kokeita tuvassa. Tai nukumme. Joskus saatan HUPA-alikkina tehdä henkilökunnan määräämiä tehtäviä liittyen keitinkalustoon esimerkiksi käsken yksikössä toimettomana olevia jääkäreitä pesemään kenttäkeittimen tai siivoamaan jonkun varaston. Se ei tarkoita etteikö tehtävässä olisi kohokohtiakin. En vain koe kaikkea kirjoittamisen arvoiseksi.

Silti, aion kyllä jatkaa tämän blogin kanssa loppuun asti (15.6.), mutta kirjoitain vain tapahtumista tai kokemuksista, jotka todella jäivät päähän tai ovat uusia tavalla tai toisella. Eli ei, en aio päivitellä yksityiskohtaista päiväkirjaa jokaisesta AUK 2-harjoituksesta, jotka tuskin edes suurinta osaa kiinnostavat. Sen sijaan, pyrin avaamaan hieman sitä, mitä me alikersantit todella teemme ns. kulissien takana. Itse odotan mielenkiinnolla tulevaa ryhmätaitokilpailua.

Ja sitten vielä pientä itsensä mainostamista. Tämä ei ole minun ensimmäinen tai ainoa blogini, ja ennen tätä minulla oli tapana silloin tällöin kirjoitella peleistä mm. arvosteluita toiselle sivulle, joka tosin joutui jäähylle intin alkaessa. Yhdenkin blogin päivittäminen, varsinkin säännöllisesti, on oma haasteensa, mutta kahden blogin samanaikainen ylläpitäminen olisi minulle lähes mahdottomuus. Nyt kuitenkin reservin auringon pilkottaessa jo horisontissa, aion tuoda edellä mainitun "Pelaajan peliblogin" takaisin henkiin, Joten jos joku on edes hieman kiinnostunut videopeleistä, niin suosittelisin vilkaisemaan.

Kiitos, jos jaksoitte lukea tähän asti, hyvää kevättä kaikille!

Päivystäjä!

TJ 74

Viikot 38 ja 39 - Miten päivystäjänä voi tappaa aikaa

Kaksi viimeistä viikkoa ovat olleet melko erilaisia tavallisesta inttielämästä. Koska keittäjäkurssi loppui, minun olisi periaatteessa olla kouluttamassa aliupseerikurssia. Kuitenkin minulle oltiin unohdettu jakaa tehtäviä taisteluharjoituksiin, joten jäin vain yksikköön "reserviin" sillä aikaa kun muut olivat viikot metsässä. Ja se luonnollisesti tarkoitti paljon päivystämistä.

Yksikön päivystäjä, niille jotka eivät tiedä, istuu siis melko lailla koko päivän päivystäjän pöydän takana lomapuvussa ja baretti päässä, valvoen yksikön sisäistä järjestystä. Päivystäjän tulee tietää yksikkönsä miehistö- ja asevahvuus ja missä jokainen taistelija (suunnilleen) on. Toisin sanoen yksiköstä ei saa poistua ilmoittautumatta päivystäjälle, ellei kyseessä ole jokin harjoitus. Päivystäjä myös tekee yksikön kuulutukset, esim. "päivälliselle siirtymiseen aikaa 10 minuuttia, varustus...".

Päivystäjällä on myös aina 1. apupäivystäjä, joka on käytännössä päivystäjän henkilökohtainen nakkimies, jolle hän aina antaa kaikki henkilökunnan käskemät ylimääräiset tehtävät. 1. AP myös tuuraa päivystäjää, kun tämä käy syömässä, vessassa tai lepäämässä.

No, istuin siis päivystämässä kahden viikon aikana yhteensä viitenä päivänä, joista kaksi olivat peräkkäin. Olisin saattanut joutua istumaan tällä viikolla neljä päivää peräkkäin, ellemme olisi saaneet keskiviikoksi minun tilalle erästä vanhaa jääkäriä.

Voitte varmaan uskoa, että se kävi melko pitkäveteiseksi. Aikaani kulutinkin lukemalla tuleviin pääsykokeisiin, kirjoittamalla vihkooni raakaversiota novellista ja lukemalla Pelit-lehteä tai kirjoja. Luin aluksi loppuun kirjan nimeltä History's Greatest Battles (kirjoittanut Nigel Cawthrorne), jonka jälkeen kävin lainaamassa sotilaskodin kirjastosta The Witcher-saagan ensimmäisen romaanin Blood of Elves, suomeksi Haltiain verta (kirjoittanut Andrej Sapkowski). Kirjaa edelsi kaksi novellikokoelmaa, The Last Wish (Viimeinen toivomus) ja Sword of Destiny (Kohtalon miekka), jotka olen kummatkin jo lukenut. Vaikka olen kuullut, että Blood of Elves ei ole todellakaan sarjan parhaimmistoa, se sai minut heti koukkuun.

Sainkin yllättävän paljon kommentteja henkilökunnalta lukemisvalinnoistani. Vääpeli sanoi nähdessään Pelit-lehteni, että "vieläkö ne tekee näitä? Tuli luettua 90-luvulla paljon." Kapteeni taas mainitsi, että eräs lehdessä esitelty strategiapeli Combat Mission 4.0 oli hänelle tuttu, ja että hän tykkäsi pelata sitä aina silloin tällöin. Eniten kuitenkin yllätyin, kun nähdessään kirjani Blood of Elves eräs kersantti kehui valintaa, ja kertoi lukeneensa koko sarjan läpi. Kuulemma hänellä on myös keräilijäversio pelistä The Witcher 3, joka on myös yksi minun suosikeistani lähivuosilta. Välillä sitä meinaa ihan unohtaa, että Puolustusvoimien henkilökunta koostuu tavallisista ihmisistä, joilla on harrastuksia ja elämä myös varuskunnan ulkopuolella. Siksi aina tällaiset pienet tiedonjyväset heidän tavallisesta elämästä ovat ihan hauskaa kuunneltavaa.

Niinä päivinä kun en ollut päivystäjä, tapasin nukkua melko paljon sekä katsella videoita kännykälläni, ellei aikaisemmin mainittu kersantti ollut käskenyt minulle hommia. Viikot olivat siis helppoja, mutta toisaalta en olisi kovinkaan paljon valittanut ainakaan ETAH:ille lähdöstä (omasta kokemuksestani kyseisestä harjoituksesta viime vuoden puolelta voi lukea tästä), sillä se on melko rento harjoitus. Sitä paitsi tekee mieli taas paikallisen sotilaskodin "telamiinoja", joita ei omasta sotkustamme löydy. Oli ne vaan niin hyviä.

Mutta ei siitä sen enempää, nyt pitää alkaa hoitamaan taas paperihommia, joita muutto on minulle aiheuttanut kun osoite pitää päivittää kaikkiin eri palveluihin. Päätänkin tekstin klassikkovideolla, joka kuvastaa päivystäjän elämää hyvin.

Ace of Spades

TJ 102 (Ihan kohta sata!)

Viikot 31-35 - Elämäni superspadena

Kirjoita tähän pakollinen anteeksipyyntö siitä, miksi et ole päivittänyt blogia yli kuukauteen, ja kaikki mahdolliset syyt (tekosyyt) miksi. Senkin laiskimus! YLI KUUKAUTEEN! 

No, saatiin tuokin pois alta, eiköhän ole aika koittaa kerrata mitä kaikkea tapahtui helmikuun aikana. 

Here we go...

Helmikuun ensimmäinen viikonloppu oli melko hiljainen, valaa lukuunottamatta. Voin sanoa rehellisesti, etten ollut kovin innoissani joutuessani osallistumaan kyseiseen tapahtumaan toista kertaa, varsinkin näin talvella. Itsehän olen oman valani jo vannonut viime elokuussa, joten jouduin vain seisomaan kentällä uusien jääkäreiden kanssa ja marssimaan muotomme keulilla. 

Pian valan jälkeen olikin jo tämän kevään PTAH (omasta kokemuksestani viime vuodelta voi lukea klikkaamalla tästä.) En kuitenkaan osallistunut harjoitukseen oman komppaniani kanssa, vaan me Vekaranjärven nykyiset HUPA-aliupseerit vietimme kaksi viikkoa muonittamassa koko prikaatin taisteluharjoituksia. Saattaa kuullostaa hirveältä, mutta kyseiset kaksi viikkoa olivat melko mukavat omalla tavallaan. Tavallisen kenttäkeittämisen sijasta olimme enimmäkseen sisätiloissa. Rakennuksessa oli juokseva vesi ja toimivat sähköt, eikä meidän tarvinnut käyttää koko aikana taisteluvarustusta. Me kuitenkin nukuimme puolijoukkueteltassa, mutta sekin oli silti luksusta yleensä käyttämiimme ryhmätelttoihin, sillä tilaa riitti. Kaiken lisäksi emme joutuneet kahden viikon aikana purkamaan telttaamme, edes viikonlopuksi, jolloin olimme lomilla. Myös syötävää riitti, sillä ylijääneitä lihapiirakoita, suklaapatukoita, pillimehuja ja sen sellaista oli enemmän kuin tarpeeksi meille. Pisteenä i:n päälle pääsimme myös joka päivä saunaan, joinain päivinä myös sotilaskotiin. 

Kyseessä ei kuitenkaan ollut mikään rento telttaretki, koska töitä riitti pahimmillaan aamukolmesta iltakahdeksaan ja ruokittavien määrät saattoivat olla kiireisimpinä päivinä nelinumeroisia. 

Huvittavin kokemus oli, kun tapasin muutaman henkilön saunassa, jotka eivät olleet kuulemma koskaan ennen tavannut huoltopalvelualiupseeria eli "superspadea" ja olivat aivan ihmeissään, että sellaisia edes on. Spade on siis lempinimi sotilaskeittäjille, ja koska olen heidän johtajansa, olen superspade.  

P-kauden viimeisellä viikolla oli johtajien jatkokoulutusta, eli yksikkömme alikersantit ja upseerikokelaat kävivät oppitunneilla eri ohjelmalla kuin alaisemme. Itse olin enimmäkseen yhä omissa hommissani, joilla valmistauduttiin tulevaan sotilaskeittäjäkurssiin, joka alkoi tällä viikolla. 

Keittäjäkurssilla me koulutamme kolmen viikon aikana uusia sotilaskeittäjiä eli spadeja, Ensimmäinen viikko koostui enimmäkseen tylsistä oppitunneista sekä kalustokoulutuksesta, joista en aio kirjoittaa sen enempää, sillä ketään tuskin kiinnostaa. 

Lukijoista puheen ollen, ilmeisesti blogini on levinnyt komppaniassamme myös alaisten joukossa, mikä oli näin jälkiviisautena sanottuna täysin odotettavaa, mutta yllätti minut silti. En tiedä onko se hyvä vai huono asia, mutta ainakin se pakottaa minut yhä enemmän olemaan varovainen siitä, mitä julkaisen täällä. Ei sillä, etten olisi ollut jo varovainen, mutta ainakin nykyiset oppilaat voivat nyt lukea tuntemuksiani AUK:ista, jotta tietävät suunnilleen mitä odottaa. 

No, siinä oli viisi viikkoa nopeasti läpikäytynä. Ensi viikon tiistaina, eli ylihuomenna paukkuukin jo satanen, eli kohta alkaa TJ olla aika väbä (vähän aamuja.) 

Alokkaiden ensimmäiset päivät metsässä

TJ 136

Viikot 29 ja 30 - Hajoa MAJOHAJO:on

Taas yksi gines viikonloppu takana, toivottavasti viimeinen hetkeen. Monet päivistä menivät ampumaradalla, mikä oli meille alikersanteille melko tylsää hommaa. Itseäni etenkin ärsytti joutuessani korjaamaan paria pikkuvirhettä kirjaamistani ampumaratatuloksista ja kirjoittamaan siksi samat taulukot kuulakärkikynällä useampaan kertaan.

Viikonloppuna 21.-22.1 alokkailla oli "MAJOHAJO" eli yhden yön majoitusharjoitus, jossa he joutuivat ensimmäistä kertaa palvelusaikanaan nukkumaan teltassa. 1. huoltokomppaniassa meillä ei kyseistä harjoitusta ollut, vaan ensimmäinen kertamme metsässä oli ollut saman tien kolme yötä (lisää voi lukea päivityksestäni Sota ampiaisia vastaan ja alokkaasta jääkäriksi).

Harjoituksen päivät menivät enimmäkseen ampumaradalla myös, jossa itse toimin kumpanakin päivänä taisteluvälinealiupseerina eli vahdin patruunoita ja pidin kirjaa niiden kulutuksesta. Samanaikaisesti osalle alokkaista pidettiin myös koulutusta toiminnasta taisteluaineiden uhan alla ja taisteluensiavusta, kahdesta vihaamastani aiheesta. Olin siis siinä mielessä ihan tyytyväinen pestiini sinä viikonloppuna.

Lauantai-iltana jokainen alikersantti otti itselleen 10-12 alokkaan ryhmän ja alkoi johtamaan teltan pystyttämistä. Kesällä meitä oli käsketty pystyttää teltta puoleen tuntiin tai kokoamaan pari kertaa uudestaan, mutta nyt aikaa oli ainakin puolitoista tuntia. Teltta myöskin koottiin vain kerran, tosin näin talvella pimeys kyllä vaikeuttaa teltan pystyttämistä huomattavasti. Kaikki alokkaat eivät sairastelun takia myöskään olleet saaneet koulutusta aiheeseen. Ryhmänjohtajan tehtävä korostuikin huomattavasti alokkaiden käskemisessä ja neuvomisessa, jotta nämä oikeasti tekisivät jotain seisoskelun sijasta. Naamioverkkoa ei myöskään ollut koulututettu yhdellekkään alokkaalle, joten jouduin opettamaan sen alusta alkaen. Valitettavasti meidän ryhmällemme jäänyt telttapaikka oli aivan liian ahdas ja muutenkin melko huono, sillä maa oli aivan liian pehmeä. Vaihtoehtoja ei vain juuri ollut, joten jouduimme vain rukoilemaan ettei telttaa kannatteleva keskisalko ei yön aikana vajoa maahan.

Tulimme maanantaiksi takaisin kasarmille, tosin senkin päivän vietimme enimmäkseen ampumaradalla, mutta heti tiistaina lähdimme takaisin kolmen päivän harjoitukseen. Tiistai alkoi hiihtomarssilla, joka oli minulle täyttä painajaista. Olin hiihtänyt elämässäni tasan kerran aikaisemmin yläasteella, mutta upseerikokelas valitsi minut suunnistamaan porukan kärkeen. Varoitin jopa joukkueemme kouluttajaa kokemukseni puutteesta, mutta hän vastasi vain: "Hei, luuleksä, että suurin osa näistäkään osaa hiihtää?" No, lopputulos oli... surkuhupaisa, sanotaan näin, ainakin muille. Itse osasin nauraa tilanteelle vasta jälkikäteen. Onneksi matka oli vain hieman yli pari kilometriä.

Harjoituksen aikana pidin itse alokkaille koulutusta kertakäyttösingosta, ja keskiviikko meni partion hyökkäyksen ja puolustuksen kouluttamisessa. Alokkaat kävivät paukkupatruunoilla PTAH:ia varten valmistelevan radan, jossa pystyyn nousevat pellit kuvasivat vihollisia. Sen jälkeen vääpeli keksi antaa meille alikersanteille myös paukkuja ja laittoi meidät esittämään vihollisia kahta muuta rataa varten. Käytännössä alokkaat menivät kolmen hengen partioissa upseerikokelaan luo, joka antoi heille yksinkertaisen hyökkäyskäskyn. Kun alokkaat lähtivät etenemään kohdetta päin, alikersantit nousivat esiin ja ampuivat tulenavauksen. Alokkaiden tehtävänä oli vastata tuleen ja "lyödä" ilkeät, eli kunhan alokkaat lähestyivät meitä tarpeeksi, me peräännyimme ja lopulta patruunoiden loppuessa esitimme kuolevamme. Oli kieltämättä hauskaa leikkiä vähän pyssyhippaa alokkaiden kanssa, lisää tätä!

Itse olin anonut ensimmäistä kertaa lomaa ja onnistuinkin saamaan itselleni neljän päivän viikonloppuvapaat, eli lähdin lomille torstai-iltana ja palaan tänä iltana takaisin. Tavallista pidemmät lomat tekivät hyvää, sillä olin ehtinyt sairastua viikon aikana ja torstaina minulla oli 38 astetta kuumetta. Sain levättyä, pelattua ja katsottua muutaman elokuvan, niin himassa kuin teatterissakin. Kävin eilen katsomassa elokuvan Hacksaw Ridge, joka on ehdottomasti yksi parhaista näkemistäni sotaelokuvista, eli suosittelen. Harmi vain, että ohjaaja Mel Gibson on henkilönä melkö epämiellyttävä.

Tällä viikolla alokkailla onkin perjantaina jo vala, ja heistä tulee jääkäreitä (sekä tykkimiehiä, pioneerejä yms.)! Eli ensi viikonloppuna valasta (taas) tunnelmia.

Tervetuloa, 1/17!

TJ 151

Viikko 27 - Uusien alokkaiden ensimmäiset päivät

Ensimmäisenä päivänä, 2. tammikuuta, tehtäväni oli istua yksikkömme yläkäytävällä pöydän ääressä, jossa ohjasin saapuvat alokkaat oikeisiin tupiin, sekä lähetin heitä aika ajoin ryhminä muiden alikersanttien johdolla syömään. Aamupäivästä ei hommia oikein ollut, sillä alokkaita alkoi saapua vasta puolenpäivän jälkeen. Mutta iltapäivä alkoi jo käydä melko kiireiseksi, ja välillä meinasivat kädet loppua, mikä kuvastaakin hyvin koko ensimmäistä viikkoa uuden saapumiserän kanssa. 

Huomasimme pian, että koska meitä alikersantteja on yksikössämme tavallista vähemmän, täytyi meidän jatkuvasti olla useammassa paikassa samaan aikaan. En edes ehtinyt pitää suunniteltua ryhmäkeskustelua omalle alokastuvalleni, koska muut hommat pakottivat minut jatkuvasti muualle. Etenkin kolme ensimmäistä päivää olivat todella kiireisiä, kellään ei ollut yhtään hetkeä levätä ja jatkuvasti piti ravata paikasta toiseen, niin alokkaiden kuin alikkien. Raskainta se oli kuitenkin meille alikersanteille, sillä siinä missä alokkaille annettiin aikaa tehdä kaikki ilta- ja aamutoimet yms., samaan aikaan meidän täytyi vahtia heitä. Toisin sanoen vaikka alikersantit heräävät aina aikaisemmin ja menevät nukkumaan myöhemmin kuin alokkaat, jäi meille tuskin aikaa huoltaa itseämme tai laittaa tupaamme kuntoon. 

Itse olin myös keskiviikkona päivystäjänä, mikä myös esti minua osallistumasta alokkaiden koulutukseen ja vähensi viettämääni aikaa oman tupani kanssa. Ensimmäisenä viikkona oma tupani siis tuskin sai minusta kovin hyvää kuvaa, varsinkin kun onnistuin vielä päivystäjänä toistuvasti kusemaan lähes kaiken. 

Torstaina kouluttaessani alokkaille ns. toimistokäyttäytymistä (koputus oveen, tervehtiminen, puhuttelu-esittely-asia jne.) tajusin myös kirjoitettujen harjoitussuunnitelmien hyödyn kantapään kautta. Pidin saman rastin kahteen kertaan, joista ensimmäinen alkoi hyvin jäykästi, kun en ollut yhtään ajattelut mitä sanoisin. Onneksi toinen kerta toiselle ryhmälle meni jo huomattavasti paremmin, vaikka siinäkin jotain hölmöjä mokia sattui. 

Loppujen lopuksi kuitenkin saimme kuulla, että ottaen huomioon alikersanttien määrän, ensimmäinen viikko meni kuulemma hyvin.

Viikko 28 - Epidemia yksikössä

Jo ensimmäisenä viikkona melko moni alokas sairastui johonkin flunssaan ja saivat korkean kuumeen, myös yksi alikersanteistamme. Itsekin koin oloni useasti hyvin kuumeiseksi, ja istuessani viikonloppuna 1. apupäivystäjänä yöllä päivystämässä, väristen vilusta pään jomottaessa, jouduin tarkistamaan lämpöni useamman kerran, sillä mittari näytti jatkuvasti vain tasaista 36,6 astetta. Myöhemmin lämpö nousi 37 asteeseen, mutta varsinaista kuumetta en silti yllättäen saanut. Itseäni vaivasi kuitenkin jatkuvasti vuotava nenä ja keuhkoja polttava limainen yskä, sekä toisella viikolla alkanut päänsärky. En kuitenkaan mennyt aamuvastaanotolle, sillä meitä ryhmänjohtajia oli valmiiksi jo niin vähän. Pahin tilanne oli keskiviikkona, kun osa alikersanteista oli vapautettu palveluksesta sairastamisen takia, ja muut olivat jossain komennuksilla. Jäljelle jäi vain neljä, minä mukaan luettuna, sekä toimistoaliupseerimme. 

Me neljä sitten pidimme keskenämme koko päivän rastikoulutuksia ulkona alokkaille. Itse sain kouluttaa 6 tuntia telttalyhdyn käyttämistä ja huoltoa. Se meni jo huomattavasti paremmin kuin koulutukseni toimistokäyttäytymisestä, vaikka onhan saman asian kouluttaminen uudestaan ja uudestaan saman päivän aikana hieman turruttavaa. 

Toisella viikolla alokkaat pääsivät myös ensimmäistä kertaa ampumaradalle. Hieman ehkä kuumotti, että tapahtuuko mitään dramaattista, mutta loppujen lopuksi kaikki sujui yllättävän hyvin. Itse toimin tulitoiminnan valvojana, eli yksinkertaisesti vahdin, että kukaan ampujista ei tehnyt mitään tyhmää. Avustin myös ampujia säätämään tähtäimiään, missä meinasi kyllä mennä hermot kun lähes kukaan ei tiennyt miten se tehdään, vaikka heille oli pidetty oppitunti aiheesta. 

Todellinen "KSE" (kouluttamisen suoma etu) tuli koettua kun alokkaille pidettiin ensimmäinen taistelukoulutus. Samalla kun alokkaat harjoittelivat yksittäisen taistelijan eri etenemismuotoja esim. konttaamalla ja ryömimällä, me katsoimme toisen alikersantin kanssa vierestä. Oli hieman outoa olla nyt tuon tilanteen tällä puolella, kun muistan kuinka itseäni hajotti ryömiä uupuneena maassa taisteluvarustus päällä alikersanttien hoputtaessa. 

Otankin siis nyt puheeksi tuon hajoamisen. Jos sinä olet joko nykyinen alokas saapumiserässä 1/17 tai tulet aloittamaan intin myöhemmin, haluan sanoan sinulle tämän. Se kyllä helpottuu aikanaan. Aluksi tulet todennäköisesti hajoamaan joko muihin ihmisiin, uusiin outoihin rutiineihin, tai fyysiseen rasitukseen. Tiedän, koska olin itse samassa tilanteessa. Itse tulin kyllä toimeen muiden tupalaisteni kanssa ja suurimmaksi osaksi intin aikataulut eivät aiheuttaneet niin suurta harmia, mutta muistan kuinka usein epäilin, että en pystyisi palvelukseen huonon kuntoni takia. Kaiken lisäksi kirosin aina ampumaradalla surkeaa ampumistani, ja vihasin siksi aina radalle lähtemistä, koska huonot tulokset heikensivät itsevarmuuttani. Kaiken lisäksi en tuntenut kuuluvani huoltopataljoonaan, koska mikään sen linja ei tuntunut sopivan minulle, tuoreelle ylioppilaalle ilman ajokorttia tai kokemusta mistään kunnon "huoltotöistä" tai vastaavasta. 

Kuitenkin, tässä minä nyt olen. Puolen vuoden hommien sijasta (mitä olisin todennäköisesti saanut, jos olisin pyytänyt) päätin. että haluan aliupseerikurssille, ja pääsin sinne. En hakenut koskaan motivaation puutteesta vapautuksia aamuvastaanotolta, selvisin RTK:sta kunnialla, ja sain AUKin päätteeksi erillisen palkinnon juuri hyvän asenteeni takia. Saatan tunaroida aika ajoin, enkä todellakaan ole kunnoltani tai ampumataidoltani vieläkään mikään paras, mutta ensimmäinen puoli vuotta meni ohi yllättävän nopeasti ja nyt koulutan jo tulevia alokkaita. Osa heistä lähtee P-kauden aikana 1. huoltokomppaniaan miehistöhommiin, mutta monet jäävät vuoden kuskeiksi ja aliupseerioppilaiksi, jotka ovatkin sitten minun vastuullani. 

Tarkoituksenani ei ole rehennellä, vaan havainnollistaa, miten intti ei todellakaan ole niin vaikeaa kuin miltä se saattaa aluksi monesta vaikuttaa. Tarvitaan vain asennetta. Välillä tulee hetkiä, jolloin tuntuu, että ei jaksa, ei pysty, mutta kaveria ei jätetä, ja silloin on aina mahdollisuus kääntyä joko omien tupalaisten, alikersanttien tai mahdollisesti jopa sosiaalikuraattorin puoleen. Myös varuskunnan papit ja muut ovat antamassa tukea, vaikka ei olisi uskovainen. Intin arkeen ja sääntöihin tottuu, ja ennen pitkää huomaat viikkojen menevän ohi aikamoisella vauhdilla. Sen sijaan, jos tahallaan niskuroit ja "perseilet", teet itsellesi vain haittaa ja saat todennäköisesti poistumiskieltoa tai ylimääräistä palvelusta. 

Äläkä myöskään laske niitä hemmetin aamuja. Kyllä, tämän blogin jokaisessa tekstissä on TJ-luku, mutta teen sitä vain huvikseni ja havainnollistaakseni teksteissä ajan kulua. En kuitenkaan tarkasta jäljellä olevia aamuja kuin kerran viikossa tai kahdessa, silloin kuin näitä tekstejä kirjoitan. Jos joka aamu lasket kuinka monta on vielä, elät ns. kellon orjana ja aika vain kuluu hitaammin. Jätä TJ:n laskeminen palveluksen viimeisille viikoille.  

Kyllä se siitä. Toivotan siis jokaiselle uudelle alokkaalle hyvää palveluksen alkua. Sekä aamuja! 

Hyvää uutta vuotta 2017!

TJ 165

Saman verran aamuja kuin puolen vuoden miehillä. Hullua.

Viikot 25 ja 26 - Joulu kasarmilla ja alkava johtajuus

Kuten edellisessä päivityksessä mainitsin, vietin jouluviikonlopun varuskunnassa, koska yksikkömme oli valmiudessa. Lisäksi arkipäivinä meillä oli johtajien jatkokoulutusta, eli suunnittelimme tulevaa P-kautta ja kertasimme perusasioiden kouluttamista sekä johtajana käyttäytymistä. 

Joulu itsessään oli ehdottomasti mukavin gines ikinä ja ehkä jopa mukavimmat kaksi inttipäivää palvelusajalta tähän asti, vaikka toki sitä olisi mielummin viettänyt aikaa perheen ja ystävien seurassa kotosalla. Silti, viikonloppu oli ainakin meille alikersanteille todella rento. Aattona meillä oli vain joulusauna, lyhyt hartaus ruokalassa ja jouluateria, joka oli oikeasti hyvä. Sunnuntaina taas meillä ei varsinaisesti ollut mitään ohjelmaa, jotain harjoitussuunnitelmia olisi ehkä pitänyt tehdä, mutta suurin osa vain nukkui tai katseli Netflixiä koko päivän. Itse pelasin TV-tuvassa omalla PlayStation 4:llani, jonka oli tuonut kotoa. 

Hieman ehkä kävi sääliksi komppaniamme jääkäreitä. Koska olimme valmiudessa, luonnollisesti se tarkoitti jatkuvaa päivystämistä niin varuskunnan porteilla kuin sotilaskodissa ja varuskuntasairaalassakin. Alikersantit eivät juuri joutuneet tekemään paljon mitään, paitsi yksi lääkintäaliupseeri päivysti koko valmiuden ajan varuskuntasairaalassa ja kuljetuskeskuksen alikersantit olivat myös melko paljon hommissa. Itse olin toinen kahdesta valmiusosaston ryhmänjohtajasta, eli jos meille olisi tullut hälytys, niin minä toisen alikersantin ja jääkärijoukkueen kanssa olisimme lähteneet puolen tunnin sisällä vastaamaan hälytykseen. Kyse ei siis ole mistään sotatoimista, vaan viranomaisten avustamisesta onnettomuuksien yhteydessä. Mitään hälytystä ei kuitenkaan onneksi tullut, joten saimme olla rauhassa. 

Pian lähden takaisin varuskuntaan, ja huomenna saapuvat uudet alokkaat. Tässä vaiheessa tajuan, että ei alokkailla ole juuri paljoakaan pelättävää varusmiespalveluksessa, ja itse ehkä jännitin turhaan ennen omaa P-kauttani. Nyt kuitenkin minulla on oikeasti aihetta jännittää, sillä toisin kuin alokkailta, minulta odotetaan melko paljonkin. Alokkaiden ei tarvitse osata aluksi mitään, sillä kaikki opetetaan heille. He voivat vapaasti mokailla, koska kaikki on heille niin uutta. Sen sijaan meidän alikersanttien on tarkoitus toimia esimerkkeinä ja johtajina näille uusille alokkaille, joten meidän täytyy oikeasti osata asiamme. Tietenkään kukaan meistä ei ole vielä valmis johtaja, eikä kukaan kouluttajista meiltä sitä odotakaan, mutta vastuuta meillä on. Kaiken lisäksi varsinkin johtajuudessa ensivaikutelma on tärkeä auktoriteetin saamisessa. Paineet on siis melko isot, että annan alokkaille ensimmäisten päivien aikana hyvän kuvan itsestäni johtajana, ja myös onnistun pitämään sen hyvän kuvan yllä koko palveluksen loppuajan.

Nyt vaan siis toivotaan, että kaikki menee hyvin.

Alikersantti Nezin aamut

TJ 178

Viikot 23 ja 24 - AUKin viimeiset viikot

Hellurei, olen nyt alikersantti! Melkein pitäisi muuttaa blogin nimi, enhän ole edes ollut alokas enää moneen kuukauteen. Toisaalta olen liian laiska tekemään sitä, joten antaa olla. 

23. viikolla oli monilla "loppusota," meille vuoden miehille se oli vasta "välisota," toisin sanoen tavallinen maastoharjoitus muiden joukossa. Siirryimme joka päivä, puolustimme öisin ryhmitystämme (tai hyökkäsimme muiden ryhmityksiin) ja keitimme ruokaa. Siinä oli meidän huoltopalvelualiupseerien välisota lyhykäisyydessään, enkä juuri jaksa siihen sen enempää syventyä. Harjoitus meni muuten ihan hyvin, mutta unta ei kukaan taaskaan saanut lähes yhtään. MUTTA. On huojentavaa ajatella, että kyseessä oli viimeinen maastoharjoitus, jossa me teemme miehistön hommia. Toisin sanoen, vietin harjoituksessa todennäköisesti viimeiset tuntini poterovartiossa koskaan, ja lähivartiovuorojakin tulen tuskin alikersanttina hirveästi viettämään. Muutenkin suurin osa fyysisestä työstä esim. muonituspaikan perustamiseen liittyen on jatkossa enemmän tulevien alaisteni hommaa. 

Viime viikko taas oli ehkä rennoin viikko intissä koskaan. Meillä oli yhdet lyhyet sulkeiset, haimme naamioverkkoja kuivumasta ja ihmiset valmistautuivat muuttamaan uusiin/vanhoihin yksikköihinsä. Koska itse sain tietää, että jään 2. huoltokomppaniaan, en joutunut tekemään mitään muuttamisen eteen. Siispä useampana kuin yhtenä päivänä makasin keskellä päivää punkassa tai vietin tv-tuvassa aikaa pelaillen omalla PS4:llani, jonka toin ensimmäistä kertaa mukaani varuskuntaan. 

Torstaina 15.12 meidät ylennettiin alikersanteiksi ja meillä oli AUK:in päätöstilaisuus, jossa saimme todistukset kurssin suorittamisesta sekä osalle jaettiin palkintoja. Jokaisesta linjasta oli valittu yksi priimus, joista yksi oli myös koko kurssin priimus. Kaikista linjoista palkittiin myös yksi "suunnannäyttäjä," jonka linjan oppilaat olivat itse äänestäneet. Lisäksi yhteistyössä Autojoukkojen Kymenlaakson Kilta ry:n kanssa palkittiin koko kurssista kouluttajien valitsemina kaksi "huollon taistelijaa", joista toinen oli *rumpujen pärinää* minä! Voin rehellisesti sanoa, että uskoin aluksi kuulleeni väärin kun nimeni sanottiin. Perusteina olivat muistaakseni ainakin ammattitaitoisuus ja hyvä asenne, joten ainakin ensimmäisen perusteella uskon kouluttajien olleen humalassa kun tekivät päätöksen palkinnon saajasta.

Kurssitodistus, vasemmassa yläkulmassa saamani palkinto ja oikealla kurssimerkki.

Vitsailusta huolimatta olen iloinen palkinnosta, ylennyksestä sekä kurssini arvosanasta, joka oli odottamaani huomattavasti parempi, kun ottaa huomioon pisteeni aikaisemmin intin aikana. Edes kotiutuvien TJ 0 vittuilu ja aamujen huutelu ei haitannut yhtään, sillä näen tulevan johtajakauden optimistisesti. Tämä ensimmäinen puoli vuotta palveluksesta on mennyt yllättävän nopeasti, kuten edellisessä päivityksessä mainitsin, ja nyt koko homma vielä muuttuu kun minusta tulee oikeasti johtaja, joten palvelukseen saa vaihteluakin.

Tulevat viikot - Joulukinkku ja vuoden päätös

Vuosi 2016 on melkein lopuillaan, ja tämä saattaa olla viimeinen päivitykseni tältä vuodelta, riippuen hieman seuraavien lomien pituudesta. Siis kahden viikon päästä, sillä olen gineksessä jouluviikonlopun, koska 2. HK on silloin valmiudessa emmekä pääse lomille. Minulta jää siis joulun juhliminen väliin, mutta minkäs teet. Ainakin pääsen juhlimaan uutta vuotta, sillä vuodenvaihteessa meillä on tietääkseni tavalliset viikonloppuvapaat. 

Joten, hyvää joulua kaikille ja mahtavaa uutta vuotta 2017! Uusi vuosi, uudet aamut.  

Lähde: Naurunappula
Tekijä: Sterkka_Pete