Alikersantti Nezin aamut

TJ 178

Viikot 23 ja 24 - AUKin viimeiset viikot

Hellurei, olen nyt alikersantti! Melkein pitäisi muuttaa blogin nimi, enhän ole edes ollut alokas enää moneen kuukauteen. Toisaalta olen liian laiska tekemään sitä, joten antaa olla. 

23. viikolla oli monilla "loppusota," meille vuoden miehille se oli vasta "välisota," toisin sanoen tavallinen maastoharjoitus muiden joukossa. Siirryimme joka päivä, puolustimme öisin ryhmitystämme (tai hyökkäsimme muiden ryhmityksiin) ja keitimme ruokaa. Siinä oli meidän huoltopalvelualiupseerien välisota lyhykäisyydessään, enkä juuri jaksa siihen sen enempää syventyä. Harjoitus meni muuten ihan hyvin, mutta unta ei kukaan taaskaan saanut lähes yhtään. MUTTA. On huojentavaa ajatella, että kyseessä oli viimeinen maastoharjoitus, jossa me teemme miehistön hommia. Toisin sanoen, vietin harjoituksessa todennäköisesti viimeiset tuntini poterovartiossa koskaan, ja lähivartiovuorojakin tulen tuskin alikersanttina hirveästi viettämään. Muutenkin suurin osa fyysisestä työstä esim. muonituspaikan perustamiseen liittyen on jatkossa enemmän tulevien alaisteni hommaa. 

Viime viikko taas oli ehkä rennoin viikko intissä koskaan. Meillä oli yhdet lyhyet sulkeiset, haimme naamioverkkoja kuivumasta ja ihmiset valmistautuivat muuttamaan uusiin/vanhoihin yksikköihinsä. Koska itse sain tietää, että jään 2. huoltokomppaniaan, en joutunut tekemään mitään muuttamisen eteen. Siispä useampana kuin yhtenä päivänä makasin keskellä päivää punkassa tai vietin tv-tuvassa aikaa pelaillen omalla PS4:llani, jonka toin ensimmäistä kertaa mukaani varuskuntaan. 

Torstaina 15.12 meidät ylennettiin alikersanteiksi ja meillä oli AUK:in päätöstilaisuus, jossa saimme todistukset kurssin suorittamisesta sekä osalle jaettiin palkintoja. Jokaisesta linjasta oli valittu yksi priimus, joista yksi oli myös koko kurssin priimus. Kaikista linjoista palkittiin myös yksi "suunnannäyttäjä," jonka linjan oppilaat olivat itse äänestäneet. Lisäksi yhteistyössä Autojoukkojen Kymenlaakson Kilta ry:n kanssa palkittiin koko kurssista kouluttajien valitsemina kaksi "huollon taistelijaa", joista toinen oli *rumpujen pärinää* minä! Voin rehellisesti sanoa, että uskoin aluksi kuulleeni väärin kun nimeni sanottiin. Perusteina olivat muistaakseni ainakin ammattitaitoisuus ja hyvä asenne, joten ainakin ensimmäisen perusteella uskon kouluttajien olleen humalassa kun tekivät päätöksen palkinnon saajasta.

Kurssitodistus, vasemmassa yläkulmassa saamani palkinto ja oikealla kurssimerkki.

Vitsailusta huolimatta olen iloinen palkinnosta, ylennyksestä sekä kurssini arvosanasta, joka oli odottamaani huomattavasti parempi, kun ottaa huomioon pisteeni aikaisemmin intin aikana. Edes kotiutuvien TJ 0 vittuilu ja aamujen huutelu ei haitannut yhtään, sillä näen tulevan johtajakauden optimistisesti. Tämä ensimmäinen puoli vuotta palveluksesta on mennyt yllättävän nopeasti, kuten edellisessä päivityksessä mainitsin, ja nyt koko homma vielä muuttuu kun minusta tulee oikeasti johtaja, joten palvelukseen saa vaihteluakin.

Tulevat viikot - Joulukinkku ja vuoden päätös

Vuosi 2016 on melkein lopuillaan, ja tämä saattaa olla viimeinen päivitykseni tältä vuodelta, riippuen hieman seuraavien lomien pituudesta. Siis kahden viikon päästä, sillä olen gineksessä jouluviikonlopun, koska 2. HK on silloin valmiudessa emmekä pääse lomille. Minulta jää siis joulun juhliminen väliin, mutta minkäs teet. Ainakin pääsen juhlimaan uutta vuotta, sillä vuodenvaihteessa meillä on tietääkseni tavalliset viikonloppuvapaat. 

Joten, hyvää joulua kaikille ja mahtavaa uutta vuotta 2017! Uusi vuosi, uudet aamut.  

Lähde: Naurunappula
Tekijä: Sterkka_Pete

Intin rankin viikonloppu?

TJ 186

(Aloitin tämän päivityksen jo viime viikonloppuna, mutta aikani kirjoittamiseen loppui kesken ennen kuin jouduin jo lähtemään takaisin varuskuntaan, jossa taas en pystynyt kirjoittamaan. Tästä viikosta pyrin kirjoittamaan mahdollisimman pian ensi viikon aikana.)

Viikot 21 ja 22 - Ryhmätaitokilpailu

Kahdensadan aamun raja rikki! Vielä hieman yli puolet jäljellä, mutta outoa ajatella, että olen ollut intissä nyt lähes puoli vuotta. 

Vietimme kaksi viikkoa pitkästä aikaa enimmäkseen kasarmilla, viikonloppua lukuunottamatta. Viikonloppuna 26.-27.11 meillä oli RTK eli ryhmätaitokilpailu. Kyseessä on epäilemättä menneen ja tulevan inttiaikani fyysisesti vaativin kokemus, mikä tietenkin kertoo osittain huoltojoukkojen koulutuksesta, mutta ei keskitytä nyt vertailemaan eri aselajeja. 

Mikä on RTK? Mahdollisimman yksinkertaisesti selitettynä se on nimensä mukaisesti kilpailu, jossa tehtävänä on suunnistaa ryhmänä useita kymmeniä kilometrejä rasteilta toisille kahden vuorokauden aikana. Rasteja meillä oli yhteensä 12 ja niistä noin puolet olivat ns. "kylmiä" rasteja, eli niillä ei ollut muuta kuin ohjeet seuraavalle rastille ja jokin sana. Ryhmäkohtaisista sanoista muodostui lopulta lause. Loput rasteista olivat miehitettyjä, eli niiden luona odotti apukouluttajia sekä jokin tehtävä, joka täytyi suorittaa ennen kuin pääsi jatkamaan seuraavalle rastille. 

Varustus pakattiin jo edellisenä päivänä, ja kannettavaa oli paljon. Saimme listan kaikista artikkeleista, jotka meidän täytyi ottaa mukaan/laittaa päälle. Jos yksikin asia puuttui, ryhmä saisi rangaistuksen. Moni vaatekappale tuntui turhalta ja olikin oikea haaste edes tunkea kaikki vaadittu reppuun. Lisäksi repussani oli kiinni makuupussi, telttapatja, pakkastakki ja maiharit, joita en edes käyttänyt kilpailun aikana, koska meillä oli jalassa saappaat. Vitsailimme perjantai-iltana tuvassa, että kilpailun ensimmäinen rasti oli todellisuudessa varustuksen pakkaaminen.  

Sääntöjäkin oli paljon, joista osa alla: 

- Ryhmän tulee liikkua yhtenä kokonaisuutena

- Käsketty varustus on oltava mukana

- Kilpailijoiden tulee noudattaa kaikkia rastien pitäjien ja kilpailun johtajan heille antamia ohjeita ja käskyjä 

- Avotulen teko kielletty ilman erillistä lupaa 

- Jokaisesta keskeyttävästä ryhmän jäsenestä 1,5 tunnin aikasakko

- Taisteluvarustus oltava päällä koko ajan (poislukien tauot)

- Matkapuhelimet, gps-laitteet yms. kielletty

- Huijaamisesta seuraa varusmiesjohtajan määrittämä mielivaltainen rangaistus (suojeluhälytys, evakuointi, vastaava)

- Ryhmä valmistaa itse omat ruokansa taistelumuonapusseista parhaaksi katsomanaan ajankohtana

- Muonapusseja 1 pussi/päivä

- Omat muonat kielletty, varustarkastuksessa/rtk:ssa löydetyt omat eväät takavarikoidaan ja syödään varusmiesjohtajien toimesta

- Ryhmät eivät saa kommunikoida keskenään.

Lauantaiaamuna meidät herätettiin joskus hieman neljän jälkeen (en tarkistanut tarkkaa aikaa) riuhtaisemalla ovi auki ja huutamalla "HERÄTYS, 10 minuuttia aikaa siirtyä pihalle urheiluvarustuksessa!" Hyppäsimme sängyistämme ja vedimme vaatteet päällemme, minkä jälkeen juoksimme ulos lumisateeseen. Meille järjestettiin kiva pieni aamujumppa, eli aina upseerikokelaan käskyn mukaisesti teimme punnerruksia ja kyykkyhyppyjä vuorotellen ja juoksimme pihan toiselta puolelta toiselle edestakaisin.

Lämmittelyn jälkeen menimme takaisin tupiin, puimme taisteluvarustuksen päällemme ja otimme reput mukaan. Sitten siirryimme uudestaan pihalle, jossa meille pidettiin varustarkastus. Oli hieman turhauttavaa joutua purkamaan repusta kaikki vaihtovaatteet ulkona, jossa niitä oli vaikea pitää kuivina lumen takia.

Tarkastuksen jälkeen kilpailu alkoi, ja jokainen ryhmä lähti matkaan pienillä aikaväleillä. Meidän ryhmällämme oli vaikeuksia löytää pimeässä jo ensimmäinen rasti, sillä kartalla se näytti olevan erään mäen päällä, vaikka todellisuudessa jouduimme kävelemään alas mäen toiselle puolelle löytääksemme sen.

Toinen rasti, joka oli ensimmäinen miehitetty rasti, oli jyrkän harjanteen vieressä, ja jokaisen ryhmän tehtävänä oli täyttää säkkejä hiekalla ja viedä ne harjanteen huipulle. Saimme tehtävän hoidettua, toimme säkit takaisin alas, ja meidän käskettiin tehdä sama vielä uudestaan. Toisen kerran jälkeen pääsimme jatkamaan.

Säkkien raahaaminen ylös jyrkkää mäkeä oli raskasta, turhauttavaa ja hidasta, mutta onnekseni näin jälkeenpäin voin sanoa että loput rastit olivat helpompia, ainakin fyysisen rasituksen kannalta. Meitä oltiin peloteltu ennen kilpailua kyselemällä, oliko kellään vakavaa korkean tai ahtaan paikan kammoa, oliko kukaan uimataidoton ja oliko kukaan allerginen paprikalle. Etenkin viimeinen huolestutti minua, koska pelkäsin että jollain rastilla käytettäisiin pippurisumutetta.  Loppujen lopuksi muut rastit olivat telamiinojen kaivamista, poteron kaivamista, teltan pystyttämistä ja muuta melko tavallista inttihommaa. Hajottaviksi ne teki niiden välinen marssiminen ja väsymys, koska reppumme olivat niin painavia, että jouduimme pitämään jatkuvasti lyhyitä taukoja helpottaaksemme hartiakipua. Myös sää oli koko päivän hirveä. Aamulla satoi paljon lunta, mutta päivän kuluessa ilma lämpeni ja lumi muuttui vedeksi.

Auringon laskiessa meillä törmäsimme toiseen ryhmään etsiessämme viidennettä rastia. Olimme täysin varmoja, että olimme oikeassa paikassa, mutta emme millään kyenneet löytämään rastia, joka oli "kylmä". Kuulimme huutelua jostain metsästä ja tapasimme kolmannen ryhmän. Kokoonnuimme yhteen jonkun tien risteykseen, ja päätimme pitää ruokatauon, koska kukaan meistä ei tiennyt mistä meidän pitäisi enää etsiä. Paikalle saapui neljäskin ryhmä, ja alle tunnissa olimme muodostaneet aikamoisen leirin keskelle tietä. Kommunikointi ryhmien välillähän oli todellisuudessa kiellettyä, mutta lähimailla ei ollut ainuttakaan apukouluttajaa tai kouluttajaa, jotka olisivat meitä rankaisseet. Olimme lähes kaksi tuntia paikallamme ennen kuin jatkoimme matkaa. Huvittavinta oli se, että kävelimme vain muutaman minuttin taukopaikaltamme ja löysimme seuraavan rastin olinpaikan. Myöhemmin upseerikokelaat myönsivät tehneensä virheen ja merkinneen rastin kartalle väärin, mutta vain hieman. Silti, koska välissä oli harjanteita ja metsää mikä vaikeutti oikean paikan löytämistä, saimme aikahyvityksen.

Hieman ennen puoltayötä pääsimme kahdeksannelle rastille, joka oli ns. leporasti. Saimme viisi tuntia aikaa levätä, mutta siihen viiteen tuntiin kuului myös teltan pystyttäminen. Olimme väsyneitä ja kylmissämme, oli pimeää ja maa oli paksun lumikerroksen alla, joten meillä meni naurettavan kauan ennen kuin pääsimme nukkumaan. Teltan kasaamisessa ja naamioimisessa meni yhteensä melkein kaksi tuntia, johon yksi iso syy oli se, että varmaan puolet ryhmämme jäsenistä vain seisoivat apaattisesti vieressä samalla kun loput tekivät hommia. Kaiken lisäksi sain lopulta ehkä vain tunnin unta, koska jopa teltan sisällä minua palelti vaatteet päällä, enkä siksi pystynyt nukahtamaan. Emme meinanneet saada kamiinaa kuumaksi, koska meille annetut halot olivat jättimäisen kokosia eikä kukaan jaksanut mennä ulos pilkkomaan niitä pienemmiksi.

Sunnuntaina heräsimme hieman yli viideltä, purimme teltan ja jatkoimme matkaa seuraavalle rastille. Yksi meistä joutui kuitenkin keskeyttämään polvensa takia, joten saimme puolentoista tunnin aikasakon. Ei aikasakko meitä juuri haitannut, sillä olimme jo kilpailun alkaessa sopineet, että voiton sijasta ryhmällemme tärkeintä oli maaliin pääseminen ennen sunnuntai-iltaa.

Loput rastit olivat melko helppoja. Kymmenes oli suojeluhälytys- ja evakuointirasti, mutta se oli paljon rennompi mitä olisin osannut odottaa. Itse puin kaasunaamarin ja muun suojeluvarustuksen päälleni aivan liian hitaasti ja kaiken lisäksi puolivillaisesti, mutta apukouluttajia se ei juuri kiinnostanut. Myös matka, jonka jouduimme yhden ryhmäläisistämme evakuoimaan, oli paljon lyhyempi kuin mitä olimme pelänneet.

Kymmenennen rastin lopuksi meille kerrottiin, että meillä oli 50 minuuttia aikaa ehtiä seuraavalle rastille, joka oli kasarmilla. Emme siis voisi pitää mitään taukoja, kun aikasemmin olimme pitäneet taukoja lähes jokaisen kilometrin jälkeen. Olimme kuitenkin niin loppusuoralla, että se sai meidät painamaan kaikista kivuista huolimatta niin nopeasti kuin pystyimme. Kaksi henkilöä ryhmästämme olivat hieman muita kärsimättömämpiä ja menivätkin melko paljon nopeampaa vauhtia kuin muut, mikä aiheutti jonkin verran paheksuntaa. Ei olisi ollut mitään väliä, vaikka meistä ensimmäinen olisi ehtnyt perille 45 minuutissa, jos meistä hitaimmat eivät olisi pysyneet heidän vauhdissaan ja päässeet rastille myöhässä.

Pääsimme kasarmille hieman kello yhden jälkeen. Viimeinen rasti oli hieman erilaisempi. Menimme sisälle yksikköön, jossa aseen huoltamisen jälkeen meille annettiin 20 minuuttia aikaa laittaa märät vaatteet kuivaamaan ja kuivat varusteet tuvan kaappiin, joka piti vielä järjestää siistiksi. Kun kaikki koko ryhmä oli päässyt läpi tarkastuksesta (kukaan ei päässyt ensimmäisellä kerralla), pääsimme viettämään vapaa-aikaa loppupäiväksi.

Ryhmämme oli lopullisissa tuloksissa seitsemäs kymmenestä, mutta ilman puolentoista tunnin aikasakkoa olisimme olleet neljänsiä. Aikamme oli hieman yli 32 tuntia. Mutta, kuten sanottua, emme välittäneet kilpailun tuloksista, vaan siitä, että vain yksi meistä keskeytti ja selvisimme valoisan aikaan takaisin kasarmille. Itsekin olen erittäin tyytyväinen siitä, että suoritin RTK:n sen sijaan, että olisin ollut kipeänä tai joutunut keskeyttämään kilpailun. On helppoa ajatella, että on liian väsynyt ja paikat ovat liian kipeitä eikä pysty siksi jatkamaan, mutta se kipu loppuu aikanaan. Jos taas olisin keskeyttänyt, se olisi todennäköisesti ärsyttänyt minua kauan. 

Kenttäkeittämisen edut

TJ 207

Viikko 20 - Taskut täynnä välipalakeksejä

Tällä viikolla meillä oli tämän vuoden toiseksi viimeinen maastoharjoitus, joka oli onneksi viime viikkoa helpompi. Enimmäkseen sen takia, että me emme joutuneet siirtymään kertaakaan eli perustimme muonituspaikan ainoastaan kerran koko viikon aikana. Viikko siis keskittyikin siihen olennaiseen, eli ruokkimiseen.

Maanantaina minut nakitettiin hakemaan muutaman muun kanssa kaikki kuivumassa olleet teltat ja naamioverkot. Valmistelimme lähtöä tunkemalla järjettömän paljon tavaraa kuorma-autoihin ja mietimme miten saamme sen kaiken mahtumaan. Pieni hidaste matkaan tuli, kun keittimen takavalot eivät meinanneet toimia. Ylikersantti ja kuskimme ihmettelivät sitä jonkin aikaa yksikön takapihalla, kunnes keitin vietiin kuljetuskeskuksen pihalle, jossa ehkä noin puolen tunnin säätelyn jälkeen valot saatiin vihdoin toimimaan. Olin maanantaina ryhmämme varajohtaja, joten ylikersantti otti minut Defenderin kyytiin, ja lähdimme matkaan.

Matkalla pysähdyimme Haminassa, josta otimme mukaan kaikki tarvitsemamme elintarvikkeet ja täytimme kaksi tonnin vesisäiliötä. Lisäksi söimme Haminan ruokalassa aikaisen päivällisen. Meiltä jäi sinä päivänä lounas kokonaan välistä myöhästyneen lähtömme takia. Sitten ajoimme jonkin aikaa harjoitusalueelle ja aloimme pystyttämään muonituspaikkaa, missä menikin koko loppu iltapäivä ja ilta.

Tiistai ja keskiviikko menivät melko nopeasti. Päivärutiiniin kuului, että aamulla kolme kuudesta ryhmämme oppilaasta heräsivät pari tuntia muita aikaisemmin puurovuoroon. Kun aamupala oli jaettu, loput herätettiin ja oli aika kanniskella vettä, kylmää ja kuumaa. Keitin ja jakelukalusto tiskattiin, vettä lämmitettiin seuraavaa ateriaa varten ja lounaan kuivamuonat lajiteltiin. Sitten valmistettiin lounas, jaettiin se ja koko homma alkoi taas alusta päivällistä varten. Päivällisen yhteydessä täytyi jakaa myös iltapala, joten kuivamuonia valmisteltiin kahta ateriaa varten. Päivällisen jakamisen jälkeen kaikki tiskattiin vielä kerran, keittimessä esilämmitettiin vettä seuraavaa aamua varten ja aamupalan kuivamuonat valmisteltiin. Sitten oli aika syödä iltapala ja mennä nukkumaan. Molemmat päivät olivat melko identtisiä, paitsi että keskiviikkoiltana RUK:in upseerioppilaita kävi katsomassa millainen muonituspaikka on. Vierailun jälkeen purimme myös koko muonituspaikan ja nostimme kaluston autoihin, jotta aamulla pystyisimme lähtemään mahdollisimman nopeasti.

Muonittamisessa on ainakin yksi hyvä puoli. Saamme pitää kaikki ylijäämät itsellemme, ja ruokaahan jää. Pillimehuja, hampurilaisia, välipalakeksejä ja hirveitä määriä leipää. Keskiviikkoiltana kokosimme yhteen laatikkoon kaiken maailman kuivamuonia ja veimme sen telttaamme, jossa söimme oikein kunnon iltapalan. Ihmiset ottivat torstaina taskuihinsa vielä mehuja ja keksejä, joita pystyi sitten syömään paluumatkalla takaisin Vekaralle. Yksi tupalaisistani otti niin paljon Elovenan välipalakeksejä taskuihinsa ja reppuunsa, ettei tiennyt minne ne kaapissaan tunkisi.

Vaikka emme oikeastaan liikkuneet kovin paljon, torstaihin mennessä jokainen ryhmästämme kärsi selkäkivusta. Todennäköisesti se johtui taistelukamojen ja aseen painosta yhdistettynä jatkuvaan veden ja muun melko painavan tavaran kantamiseen. Myöskin teltassa nukkuminen voi vaikuttaa asiaan.

Harjoitus oli kuitenkin muuten melko mukava, koska saimme tarpeeksi unta ja saimme pysyä samassa paikassa koko ajan. Viimeinen leiri tulee todennäköisesti olemaan hieman haastavampi, mutta siihen on vielä pari kasarmiviikkoa. Ensi viikonlopun olen taas jumissa varuskunnassa, joten seuraavaa tekstiä ei kannata odottaa ennen joulukuun alkua.

Talvi on täällä

TJ 214

Viikot 18 ja 19 - Keittämistä pakkasessa

Siitä on jo muutama viikko kun viimeksi kirjoitin tähän blogiin, ja pahoittelut siitä. Kuten aikaisemmin mainitsin, olin aluksi viikon kotihoidossa, joten siitä ei ollut juuri kirjoitettavaa. Edellisinä kahtena viikonloppuna en taas vain ehtinyt/jaksanut kirjoittaa muiden häiriötekijöiden takia. Nyt kuitenkin tarkoituksenani on jälleen palata teksti per viikko tahtiin. 

Tuntuu lähes karmalta, että P-kauden leirimme olivat aurinkoisen ja kuuman sään siunaamia (tai kiroamia, näkökulmasta riippuen), ja nyt juuri kun meillä on pitkä putki leirejä loppuvuodesta, iskevät pakkaset ja lumi juuri silloin. Talvi tuntuu olevan melkein liian ajoissa, se olisi minun puolestani saanut luvan odottaa joulukuun puoliväliin asti. Missä on Muuri ja Yövartio silloin kun tarvitsemme niitä pitämään valkoiset kulkijat poissa? 

AUK:in 2. vaihe on nyt kunnolla alkanut ja olemme alkaneet harjoitella huoltopalvelualiupseerin hommia (HUPA-AU), eli muonituspaikan pystyttämistä ja tietenkin ruoan valmistamista kenttäkeittimellä. Meillä on ollut nyt kaksi viikkoa leirejä peräkkäin ja ensi viikolla on kolmas. Tarkoituksena on, että neljännellä leirillä pystymme tekemään niin ryhmänjohtajan kuin myös keittäjän hommat melko lailla itsenäisesti. Niihin hommiin kuuluu siis mm. muonituspaikan pystyttäminen ja naamiointi (kenttäkeitin, teltta, pesupaikka jne.), ajoneuvojen opastaminen, elintarvikkeiden hakeminen ja säilyttäminen sekä ruoan valmistaminen ja jakaminen. Lisäksi HUPA-aliupseerin vastuulle kuuluisi sodan aikana myös ainakin kenttäposti, kaatuneiden hoito, kenttähygienian valvominen ja vaatteiden vaihdon järjestäminen.

Voin sanoa, että etenkin tämä viikko osasi olla melko hajottava, varsinkin kun maanantaina laitoimme muonituspaikkaa toista kertaa pystyyn saman 24 tunnin aikana, kello oli melkein kaksi yöllä, olimme kylmissämme, väsyneitä ja nälkäisiä, ja tiesimme että seuraavana päivänä purkaisimme koko hoidon ja kokoaisimme sen uudestaan. Kuulemma tämä oli osittain tarkoituskin, luutnanttimme nimittäin myönsi jälkikäteen, että harjoituksessa tahdottiin nähdä miten toimimme vähällä unella. Kukaan ei onneksi täysin romahtanut. 

Stressaavin päivä minulle oli ehdottomasti keskiviikko, jolloin oli minun vuoroni toimia ryhmänjohtajana, ja juuri sinä päivänä oli meidän ryhmämme ensimmäinen keittovuoro sillä viikolla. Jouduin päättämään kaikesta hirveässä kiireessä, mihin mikäkin laitetaan ja mitä kukin tekee, ja ruoan täytyi olla ehdottomasti valmista määrätyssä ajassa. Koko projekti sai ikävän alun kun liian myöhään huomasimme, että valitsemassani kohdassa maa oli niin roudassa, että kenttäkeittimen sääsuojan kiiloja ei meinannut saada lyötyä maahan kiinni. Aikaa ei tietenkään ollut enää keittimen siirtämiseen, joten sääsuoja oli vain pakko saada kiinnitettyä vaikka kivillä jos ei muuten. Myös valitsemani telttapaikka oli aluksi vaikuttanut juuri täydelliseltä aukiolta, mutta tietenkään en voinut tietää, että siinä kohdassa oli vain muutama sentti maata kallion päällä. Sain kuulla alaisiltani jatkuvaa kritisointia johtamisestani, jolloin tuntui, että kaikki oli menossa päin helvettiä, ja aloin jo hyvin vahvasti epäröidä AUK-valintaani. Kuitenkin vaikka esimerkiksi naamioverkko ei keittimeen ollut pystyssä käskettyyn aikaan, niin muuten päivä päättyi hyvin ja saimme hommat tehtyä. En siis joutunut kuulemaan huutoa kouluttajilta, mistä olin helpottunut. 

Ensi viikko on tietääkseni melko lailla samaa kuin tämä, mutta vain eri paikassa. Valmistun tulevaan henkisesti, mutta ei se voi olla pahempi kuin tämä viikko. Eihän? 

Hetkeksi poissa pelistä

TJ 240

Viikko 15 (ja 16) - Vuodelevossa ja kotihoidossa

No, nähtävästi se kuumeeni ei ollutkaan vain mikä tahansa tavallinen flunssa, vaan minulla on/oli keuhkokuume. 

Menin tiistaina tavallisesti aamuvastaanotolle, koska kuumetta oli vielä 38 astetta. Odottelin ehkä noin kaksi tuntia, ennen kuin pääsin sairaanhoitajan puheille. Kerroin vaivoistani, ja mainitsin, että lauantaina olin kokenut myös lyhyen hetken lievää hengenahdistusta tai painetta rinnassani (tunnetta oli melko vaikea selittää). Minut lähetettiin verikokeisiin, odottelin tuloksia hetken, ja kuulin, että tulehdusarvoni ovat ainakin täysin normaalit. Silti lääkäri halusi kuunnella keuhkojani. Ilmeisesti rintani vasemmalta yläosasta kuului jotain sivuääntä, joten minulta haluttiin vielä sydänfilmi (EKG) sen varalta, että minulla olisi sydänlihastulehdus (vaikka veressäni ei näkynyt siitä merkkejä). Sydänfilmissäkin näkyi kai jotain pieniä poikkeuksia, joten lopulta sain kuulla yhteensä viiden tunnin vastaanotolla oleskelun jälkeen, että minut lähetettäisiin Pohjois-Kymen sairaalaan lisätestejä varten. Lääkäri kuulemma halusi vielä poissulkea sydänlihastulehduksen mahdollisuuden, vaikka se olikin epätodennäköinen. 

Minut kuskattiin sairaalaan, jossa sain paikan ensiapuosastolta. Makoilin verhojen ympäröimällä sängyllä, ja kuuntelin kun viereisellä paikalla oleva vanha nainen valitteli epäselvällä äänellä "ei minulla mitään sairautta ole, päästäkää kotiin, minulla on syntymäpäivä ja vieraat odottaa kotona" ja niin edespäin. Hänellä oli todellisuudessa melko pahan näköinen avohaava päässä, en viittinyt edes hirveästi katsoa sitä. Sama valitus kesti ainakin kolme tuntia, välillä niin epäselvänä että sen seasta vain juuri ja juuri erotti sanoja "kotiin," "vieraat," ja "syntymäpäivä." Rouvaa kävi kyllä pakostakin sääliksi, mutta samalla teki mieli tukkia korvat jatkuvalta ulinalta. Lopulta hänet vietiin pois, jotta haava voitaisiin hoitaa ja tikata. 

Aika ajoin sairaanhoitaja tai lääkäri tuli katsomassa minua ja vei minut erilaisiin testeihin, suurin osa niistä aivan samoja mitä minulle tehtiin aamuvastaanotollakin. Verikoe, EKG, keuhkojen kuuntelu, verenpaine ja lisäksi myös röntgenkuva keuhkoista. Olin sairaalassa ainakin toiset viisi tuntia, enkä ollut syönyt koko päivänä aamupalan jälkeen mitään. Vasta joskus viiden aikaan sain kaksi ruisleipää, kun minulle tuotiin ensimmäinen antibiottiannokseni alkavalle kuurille, ja hotkin ne nälkäisenä silmänräpäyksessä. Hieman ennen minulle tultiin kertomaan, että kuvassa keuhkoissani oli näkynyt vasemmalla jokin varjostuma, joka viittasi keuhkokuumeeseen. Lääkäri ei voinut olla kuitenkaan vielä varma, joten saisin tiedon vasta aikaisintaan seuraavana päivänä. Sydänfilmin poikkeavuudet selitettiin nuorella iälläni, jossa sellaiset ovat melko tyypillisiä ja harmittomia. Sinä iltana minut tultiin hakemaan takaisin Vekaralle, jossa jouduin yöksi sairaiden osastolle.

Siellä osastolla vietinkin sitten loppuviikon perjantaihin asti, kun lääkärit POKSissa olivat todenneet kyseessä olevan keuhkokuume. En saanut poistua rakennuksesta muuten kuin kerran saatetusti hakemaan henkilökohtaisia tavaroita yksiköstä. En juuri liikkunut muualle kuin vessaan, syömään (emme syöneet muiden tapaan Mukessa, vaan osaston potilaille tarjoiltiin erikseen ruoka) tai parii kertaa tv-tupaan, jossa oli PlayStation 2. Meille tuli sotkuauto kerran torstaina käymään, mutta sinne ei kelvannut kortti, joten en voinut ostaa mitään. Koitin illalla saada jotain tupalaistani sotkuraketikseni hakemaan puolestani suklaata ja suolapähkinöitä, mutta kuulemma jonot olivat liian pitkiä. Mutta hei, ainakin saimme vapaasti ottaa mehua osastolla niin paljon kuin halusimme. 

Koko homma tuntui jotenkin... liioiteltulta. Tunsin oloni melko hyväksi, kuumetta lukuunottamatta, mutta sekin laski keskiviikon aikana, torstaina minulla ei sitä edes enää ollut. Toki minua yskitti aika paljon, yksittää vieläkin, mutta se ei ole kivuliasta yskimistä. Mutta lääkärin määräykset ovat lääkärin määräykset, enkä halunnut tilanteen pahenevan, joten otin rauhallisesti ja vietin päiväni lukien A Clash of Kingsiä tai Pelit-lehteä, jotka olin tuonut mukanani. 

Perjantaina lääkäri määräsi minulle viikon kotihoitoa, kun kuumeeni oli siinä vaiheessa poissa ja olonikin huomattavasti parempi. Toisin sanoen, minut päästettiin "lomalle" aina ensi sunnuntaihin asti, jolloin palaan varuskuntaan tavallisesti. Olin tavallaan iloinen, eipähän tarvinnut viettää enempää aikaa osastolla, mutta toisaalta myös ärsytti, että minulta menee sairastaessa nyt ainakin kaksi viikkoa kokonaan ohi ja varmaan jää myös paljon rästittävää. Asian tekee vielä v-mäisemmäksi se, että tämä viikko olisi ollut AUK 2:n ensimmäinen viikko. Sitä paitsi minun on mentävä maanantaina aamuvastaanotolle uusintatarkistukseen, jossa katsotaan kuinka hyvin olen parantunut. On myös hyvin mahdollista, että minut luokitellaan vielä joksikin aikaa VMTL-taistelijaksi, koska kuulemma keuhkokuumeesta täysin parantuminen voi viedä viikkoja. 

Ei kannata odottaa ensi viikonloppuna mitään tekstiä, koska noh... en ole palveluksessa tällä viikolla vaan sairaslomalla, siispä turha minun on kirjoittaa mitään turhanpäiväistä tänne inttiblogiin tältä ajalta. 

  

Kipua ja kuumetta

TJ 248

Kiireen ja henkilökohtaisten syiden takia en kirjoittanut viime viikonloppuna päivitystä, joten käyn läpi jälleen kaksi viikkoa kerralla. Olen kuitenkin tällä hetkellä kuumeessa, joten tämänkin tekstin kirjoittaminen vaatii minulta jonkin verran pinnistelyä.

Viikko 13 - Haaveet kaatuu osa 2 ja pyöräilymarssi

Noh, olen nyt sitten tuleva huoltopalvelualiupseeri. En siis päässyt/joutunut RUK:kiin, mutta en ole edes kovin pettynyt. Hieman ehkä minua harmittaa alhaiset pisteeni, varsinkin ne, joissa alikersantit ja vertaiseni arvioivat pätevyyttäni johtajaksi. Silti moni RUK:ista kuulemani asia saa minut jopa hieman helpottuneeksi, etten joudu tekemään niitä. Kaiken lisäksi en tiedä haluaisinko todellisuudessa vastuuta kokonaisen joukkueen johtamisesta. Ryhmä on haastava, mutta hallittavissa. Joukkue vaikuttaa jo turhan stressaavalta. Sitä paitsi toisin kuin monet RUK:kiin menevät, en itse haluaisi töihin Puolustusvoimiin. 

Enemmän minua harmittaa se, etten saanut paikkaa Varusmiestoimikunnan "some-agenttina." Meitä hakijoita oli yhteensä vain kuusi. Kaksi puheenjohtajaksi, yksi sihteeriksi, ja kolme some-agentiksi. Minua haastateltiin koko prikaatin edustajien edessä ja pärjäsin haastattelussa omasta mielestäni melko hyvin, vaikka minulla on kokemusta tasan yhdestä työhaastattelusta. Kuitenkin odotellessani vuoroni jälkeen muiden haastatteluiden päättymistä keksin varmaan vähintään kymmenen asiaa, jotka olisin voinut sanoa toisin tai lisätä. Haastattelun yhteydessä minulta kysyttiin, että olisinko valmis hakemaan myös esimerkiksi sihteerin paikkaan. Vastasin kyllä, mikä johti melkoiseen kokoukseen täynnä juonenkäänteitä. 

Meidät hakijat kutsuttiin takaisin kokoushuoneeseen valintojen paljastuksia varten. Ensimmäisenä julkistettiin valinta puheenjohtajasta. Varapuheenjohtajaa ei vielä valittu, koska kuulemma hänen olisi hyvä olla melko urheilullinen. Seuraavaksi paljastettiin some-agentti, johon en juuri saanut ääniä, tosin enemmän kuin kolmas hakija. Yllättävästi, sihteerin äänestyksessä sain yhtä paljon ääniä kuin paikan toinen hakija, mutta koska tuleva puheenjohtaja oli jo valittu samasta yksiköstä kuin toinen sihteeriehdokas, monipuolisuuden vuoksi vaaka kääntyi minun edukseni. Sain onnittelut valinnasta nykyiseltä puheenjohtajalta ja kädenpuristuksen, mutta yhtäkkiä yksi hakijoista huomautti, että toinen sihteeriehdokas oli alunperin toisesta yksiköstä ennen siirtymistään samaan kuin tuleva pj. Tämä uusi tieto sai edustajat pohtimaan valintaa uudestaan, ja todettiin ettei sääntö enää koskenut tätä tilannetta, joten valintaa oli pakko siirtää myöhemmäksi. Toisin sanoen, tänä keskiviikkona on uudet vaalit. Menen sinne uudestaan toivoen, ettei paikalle tule lisää hakijoita sihteeriksi ja että saan paikan. Saa nähdä. 

Ehdottomasti viikon hajottavin päivä oli torstai, jolloin meillä oli 80 kilometrin pyöräilymarssi. Matkan olisi tarkoitus olla sotilaan tavallinen päiväsiirtyminen, jonka jälkeen meidän pitäisi vielä pystyä taistelemaan, mutta lähes kaikki olivat rikkinäisiä matkan jälkeen. Asiaa ei auttanut, että moni pyörä ja kumi hajosi matkalla. Onneksi meillä oli kuitenkin reservipyöriä, joita kuljetettiin kuorma-autossa, ja kaikki taistelijat pääsivät perille asti. Kukaan ei luovuttanut matkalla, vaikka varmasti melko monella se kävi mielessä. On kuitenkin mielenkiintoista, miten 50 kilometrin jälkeen tunsin oloni täysin voimattomaksi, mutta jaksoin silti loput 30 kilometriä. Asiaa auttoi, että kuljimme monen melko kauniin alueen läpi, etenkin yksi pieni kylä padon ympärillä hurmasi minut hienoilla vanhan näköisillä taloillaan ja järvellään. Olin silti päivän päätteeksi erittäin huonolla tuulella, eikä marssin jälkeinen kiire auttanut asiaa. Huolehdin ainakin nesteytyksestäni ja suolan saannista, joten pientä suonenvetoa lukuunottamatta en kokenut lihaskipua pahempaa päivän päätteeksi, mutta jotkut saivat lihaskramppeja yöllä ja sen sellaista ikävää. Eli muistutuksena kaikille lukijoille, rankan liikunnan yhteydessä ja jälkeen juokaa nestettä, mutta myös nauttikaa suolaa. Pahimman puutteessa sekoittakaa suolaa veteen ja juokaa sitä, vaikka se ei maistukkaan hyvältä, mutta pelkän veden juominen litrakaupalla ei ole hyvä idea. 

Viikko 14 - Ensimmäinen pitämäni rastikoulutus

Viime viikko meni enimmäkseen oppilasrastien yhteydessä. Eli siis, tulevina alikersantteina tai upseerikokelaina meidän täytyy osata johtamisen lisäksi myös opettaa alaisiamme, ja harjoittelimme nyt sitä. Meidät jaettiin 8-9 henkilön ryhmiin, joissa jokainen mies tai nainen pitäisi annetusta aiheesta muille ryhmäläisilleen rastin. Tarkoituksena oli opettaa asia niin kuin se tulisi uutena tietona koulutettaville, vaikka aiheet olivatkin kaikki meille hyvin vanhoja ja yksinkertaisia juttuja. Aiheita oli mm. kranaatin heittäminen, telttalyhdyn sytyttäminen ja rynnäkkökiväärin purkaminen. Oma aiheeni oli kevytkonekiväärin lukon irroittaminen ja kiinnittäminen, eli yksinkertaisemmin sanottuna aseen purkaminen ja kokoaminen. 

Aluksi meidän piti tehdä mallin mukainen harjoitussuunnitelma, jossa oli hyvin yksityiskohtaisesti kerrottu vaihe vaiheelta kaikki käskyt ja toimet, mitä rastin pitäjä tekisi rastin aikana. Suunnitelmasta tehtäisiin kaksi versiota, toinen rastin valvojalle ja toinen rastin pitäjälle itselleen. 

Olin positiivisesti yllättynyt siihen, kuinka hyvin oma rastini meni. Ei pelkästään omasta mielestäni, vaan myös rastia seuranneen upseerikokelaan mielestä. Hänen sanojensa mukaan se meni "ihan helvetin hyvin," ja olin kuulemma hänen valvomistaan siihen asti ensimmäinen, joka oli ymmärtänyt vaiheittain opettamisen ja harjoittelemisen erot. Sain ehkä jopa parasta palautetta koko ryhmässäni. Ainoina huomautuksina upseerikokelas sanoi, että esimerkiksi jatkossa voisi painoittaa puheessa tärkeitä asioita enemmän, esimerkiksi "aseen LUKKOA ei saa TIPUTTAA" tai vastaavaa. Toiseksi unohdin kertoa rastin tavoitteen ja motivaation, johtuen enimmäkseen siitä, että toisin kuin muut, en itse katsonut harjoitussuunnitelmaani kertaakaan rastini aikana.

Viikko oli siis jopa melko mukava, sillä vietimme sen paljolti toistemme rastien kanssa ja välillä muun oheiskoulutuksen parissa. Tiistaina pääsimme jopa räjäyttämään hieman TNT:tä, vaikkakin vain 30 grammaa per oppilas. Ainoastaan torstai ja perjantai alkoivat käydä melko ikäviksi, kun ensin meillä oli torstain aamupäivä koulutusta liittyen haavoittuneiden ensiapuun taistelutilanteessa, mikä oli vähemmän kuin kivaa. Tosin meille oppitunnin pitänyt kenttäsairaanhoitaja oli sen verran pirteä ja hauska mies, että hän sai jopa kuvottavien kuvien täyttämän oppitunnin tuntumaan kevyeltä. Onneksi meidän ryhmällämme oli päivän lopuksi vain yksi rasti enää pitämättä, joten sen jälkeen pääsimme tupiin melko moneksi tunniksi. Tänä aikana aloin kuitenkin tuntea oloni kipeäksi, minulla oli kylmä ja päätä jomotti. Mittasin kuumeeksi 38 astetta (ja se saattoi olla hieman jopa alakanttiin mittausvirheen takia), mikä ei vielä ollut paljon, mutta tajusin silti tulleeni kipeäksi. En kuitenkaan viittinyt ilmottautua perjantaina aamuvastaanotolle, koska olisin todennäköisesti saanut VUP:in (vapautus ulkopalveluksesta) tai jopa VP:n (vapautus palveluksesta), jolloin en olisi päässyt lomille. Onneksi perjantaina ei ollut mitään fyysisesti rasittavaa, mutta oli silti ikävää tulla juuri ennen viikonloppua kipeäksi.

Olen nyt vieläkin kuumeessa, ja inhottava yskä on myös vaivannut minua koko viikonlopun. Vaikka kuume laskisi huomenna, aion mennä aamuvastaanotolle, sillä en suunnittele pelaavani viikkosuunnitelman mukaan sählyä tai painivani kipeänä enkä toipilaana. Toivon vain, ettei saamani vapautus estä minua osallistumasta VMTK:n vaaleihin keskiviikkona, sillä VP tai VUP ei luonnollisesti voi sinne mennä. 

Intin paras leiri?

TJ 262

Viikko 12 - ETAH/JTAH

Puolustusvoimien tiukan budjetin takia tänä vuonna E-kauden ja J-kauden leirit pidettiin samalla kertaa. Osa vietti leirillä koko viikon aina sunnuntaihin asti, me oppilaat taas olimme vain maanantaista torstaihin ja pääsimme perjantaina normaalisti viikonloppuvapaalle plus päivä henkilökohtaista lomaa maanantaille. Tosin verrattuna aikaisempiin leireihin, tämä oli ehdottomasti rennommasta päästä ja oikeastaan melko mukava, 

Maanantaina matkasimme noin puolitoista tuntia kuorma-autojen kyydissä, minkä aikana itse käytin kuulosuojaimia peittääkseni moottorin jylinän. Pressulla peitetyn lavan pimeydessä olisi muuten melko helppo nukkua, mutta varsinkin loppua kohden kuulosuojaimet alkoivat painaa epämukavasti päätäni ja hiertää korviani. 

Saapuessamme perille yllätyimme tajutessamme, että olimme tulleet oikealle leirintäalueelle pelkän metsän sijasta. Teltoille oli puiset alustat, saimme ruokailla katoksen sisällä ja pestä pakkimme vedellä, minkä lisäksi alueella oli myös ulkohuussit ja jopa pieni sotilaskoti sekä rantasauna. Emme myöskään joutuneet tavalliseen tapaan naamioimaan telttaa tai purkamaan sitä joka aamu, vaan kasasimme sen leirin aikana tasan kerran, ensimmäisenä päivänä. Poterovartiotakaan ei ollut, ainoastaan lähivartio, mikä tarkoitti jokaiselle vähintään kuuden tunnin yöunia. Toisin sanoen leiri oli luksusta muihin verrattuna. 

Maanantain jälkeen kävimme päivisin erilaisissa taisteluammunnoissa, eli juoksimme ja syöksyimme metsässä ampuen maasta nousevia peltimaaleja. Pääsimme myös heittämään oikean käsikranaatin ja harjoittelemaan singolla ampumista. Ammunnatkin olivat melko rentoja, sillä kunhan jaksoimme rehkiä kerralla enintään ehkä noin vartin verran, saimme levätä samalla kun odotimme seuraavaa vetoa. Ainoastaan puolustusharjoitus kävi itselleni hieman raskaaksi, kun jouduin käyttämään kevytkonekivääriä, joka nimestään huolimatta ei ole kovinkaan kevyt kun sen kanssa juoksee puolustusasemien toisesta laidasta toiseen. Mokoma myös otti ja hajosi ensimmäisellä kerralla, toiselle vedolle sain tilalle kohdistamattoman kk:n, jolla oli taas hieman vaikeampi osua maaleihin. Hyökkäysammunnassa meidän ryhmämme oli kuulemma viikon paras ja ryhmänjohtajamme sai jopa sen ansiosta palkinnon perjantaina. 

Taisteluammuntojen jälkeen saimme jokaisena päivänä viettää vapaa-aikaa leirintäalueella, mikä tarkoitti muun muassa sotilaskodissa käymistä, teltassa loikoilemista ja saunassa hikoilua. Jotkut jopa paistoivat makkaraa nuotion äärellä, itse tyydyin grillaamaan ryhmäläisteni kanssa teltan kamiinan päällä. 

Sotilaskodista puheen ollen, melko moni meistä jäi harmittelemaan leirintäalueen sotkusta löytyviä herkullisia "telamiinoja", eli kuorrutettuja kanelikierteitä, joita ei valitettavasti löydy omasta Vekaranjärven sodestamme. Pitäisiköhän asiasta pistää palautetta, jotta saisimme telamiinoja myös Karjalan prikaatiin. Myös niitä mokkapaloja saisi omasta mielestäni olla tarjolla useammin, ei ihminen jaksa pelkkiä munkkeja joka kerta mussuttaa.  

Meidän piti saada alunperin tietää AUK 2-/RUK-valinnoista perjantaina, mutta se siirtyi tälle viikolle, eli huomenna tai keskiviikkona saan tietää kohtaloni. Vielä kun saisi pian tietää, sainko sen VMTK:n "some-agentin" paikan, jota hain muutama viikko sitten.* Siinä vaiheessa ei olisi niin väliä, vaikka olisinkin huoltopalvelualiupseeri. 

Valintoja jännittäessä kohti uutta viikkoa! Aamuja! 

(*Päivitys 26.9 14:17 Sain juuri sähköpostin VMTK:lta kirjaimellisesti minuutteja tämän tekstin julkaisemisen jälkeen, että pääsen osallistumaan toimihenkilökunta vaaleihin keskiviikkona some-agentin paikkaa koskien. Periaatteessa hieman kuin menisin työhaastatteluun. Saa nähdä miten se menee.) 

Simu KASI KASI, tulin tänne takiasi

TJ 270

Jälleen yksi gines-viikonloppu takana ja jopa kaksi leiriä. Huomenna alkaa jälleen uusi leiri, mutta siitä lisää ensi viikolla.

Viikko 10 -  "Survival camp"

Käyn nyt ajan puutteessa kerralla läpi kaksi viikkoa, hieman tavallista suppeammin. Ensinnäkin juuri tällä hetkellä minulla on vaikeuksia muistaa tarkalleen mitään erityisen merkittävää viime viikon (10) tapahtumista, ns. "survival campiksi" kutsuttua leiriä lukuun ottamatta. 

Aluksi meitä oltiin peloteltu, että emme nukkuisimme ollenkaan koko leirin aikana, mutta pian huomasimme sen olevan lievästi sanottuna liioittelua. Leirin kutsumanimi ansaitsee lainausmerkkinsä, sillä vain yhden yön yli kestävä leiri oli tähän asti ehkä leppoisin. Kahden päivän leiri päättyi marssiin takaisin kasarmille pienoista kiertoreittiä kevytkonekivääriä (suomalainen KVKK 62) kantaen. Onneksi sovin kaverini kanssa etukäteen, että vaihdoimme aseen kantajaa marssin puolessa välissä. Marssikaan ei kuitenkaan ollut vaativa, saimmehan ainakin taukoja ja koko matkan pituus jäi kilometrin pari alle suunnitellun kympin. Oikeastaan koko leirin hajottavimmat hetket tulivat takaisin kasarmille päästyä, kun heti yksikön sisällä meille ilmoitettiin liinavaatevaihdosta, jonka yliluutnanttimme oli kokonaan unohtanut. Meillä oli tuskin aikaa ottaa taisteluvarustusta pois päältä, puhumattakaan hiestä märkien ja likaisten vaatteiden laittamisesta liinispinkkaan vaihtoa varten. Siinä sitten kiroilin nälkäisenä ja litimärkänä, kun en saanut vaihdettua kaikkia likaisia vaatteitani uusiin ja tiesin seuraavalla viikolla uuden leirin jälleen odottavan. Piti vain purra hammasta ja todeta, että kyllä sitä ihminen pärjää kolmella puhtaalla sukkaparilla viikon ajan.

 Viikko 11 - ATAH-leiri ja KASI-järjestelmällä leikkiminen

Aikaisemmin olimme harjoitelleet taisteluita joko mielikuvitteellista vihollista tai maasta nousevia peltejä vastaan, mutta vihdoinkin tämän viikon ATAH-leirillä pääsimme kokemaan hieman elävämmän taistelukokemuksen KASI-järjestelmän eli kaksipuolisen simulaattorin avulla. Yksinkertaisuudessaan meille jaettiin liivit ja kypäriin kiinnitettävät tunnistimet, jotka vastaanottivat tietoa osumista ja ilmoittivat niistä käyttäjälleen, minkä lisäksi aseisiin saimme lähettimen. Jos olet käynyt Megazonessa tai vastaavassa lasertag-paikassa, ymmärrät perusidean, mutta muoviaseiden sijasta käytimme oikeita aseita paukkupatruunoilla ja hallissa juoksemisen sijasta ryömimme metsässä. Pelit-lehdessä oli juuri muutama numero sitten hyvä artikkeli KASI-järjestelmästä, ja olin iloinen päästessäni vihdoin kokeilemaan sitä. Uusia mahdollisuuksia siihen tuskin tulee aivan heti, sillä pääasiallisesti kallis simuulatiovarustus on Karjalan prikaatissa panssarijääkäreiden käytössä Huoltopataljoonan sijasta. 

Koska en ole varma kuinka paljon voin leirin varsinaisesta koulutuksellisesta sisällöstä julkisesti kertoa, pysyn enimmäkseen omissa taistelukokemuksissani. Ensimmäisen kerran olin puolustamassa, mutta joukkueemme johtaja oli arvioinut vihollisen hyökkäyssuunnan hieman väärin, minkä vuoksi puolet taistelijoistamme eivät aluksi nähneet mitään. Itse kuuluin näihin raukkoihin, aloin vain kuulla räiskettä ja tarkkailin edessä olevaa tyhjää maastoa, sillä muutakaan en omasta asemastani nähnyt. Lopulta kun tajusin vihollisen tulevan täysin oikealta puoleltani, ryömin ulos poterosta, johon ryhmänjohtajani oli minut käskenyt, ja yritin etsiä parempaa tuliasemaa. Ehdin ampua muutaman laukauksen yhtä puiden takana lymyilevää vihollista kohti, kunnes kouluttajat puhalsivat pilliin ja vihelsivät pelin poikki. Ilmeisesti vihollisjoukkue oli koukannut lähes välittömästi meidän sivustaamme, minkä takia esimerkiksi yksi ryhmistämme ei ollut tietääkseni päässyt ampumaan laukaustakaan.

Toisessa taistelussa jouduin itse ryhmänjohtajaksi hyökkäävällä puolella. Johdin aluksi joukkueenjohtajan käskyjen mukaan oman ryhmäni joukkueen vasemmassa laidassa, kunnes kärkiryhmä edessä päin joutui tulikosketukseen vihollisen kanssa. Joukkueenjohtajamme otti meidät muut peräänsä ja johdatti meidät jonossa koukkaamaan vihollisen vasempaan sivustaan. Juostuamme pää kolmantena jalkana kaiken maailman ryteikköjen läpi, JJOHT käski naama hikeä valuen minua viemään ryhmäni 150 metriä kätensä osoittamaan suuntaan ja sieltä kääntymään vihollista kohti. Tottelin käskyä, mutta juostuani ehkä noin 50 metriä yksi ryhmäni jäsenistä alkoi väittämään minulle vastaan meille näytetystä suunnasta, vaikka ero oli ehkä muutaman hassun asteen verran. Suostuin 

kuitenkin korjaamaan kurssia haluttuun suuntaan, kunnes kymmenen sekunnin päästä alle kahdenkymmenen metrin päästä vasemmalta nousi maasta partiollinen sotilaita huutaen "Karjala!" Tajusin sen olevan vihollisen taistelutunnus omien joukkojen tunnistamiseen, ja ennen kuin ehdin juuri reagoida, puolet ryhmästäni oli kuollut, allekirjoittanut mukaan lukien. Loput kuulemma onnistuivat perääntymään takaisin joukkueenjohtajan luo ja kokosivat kasaan pienen iskuryhmän, joka jatkoi taistelua, kehnolla menestyksellä. Lienee selvää, että hävisimme kyseisen taistelun. Joukkueenjohtajamme myönsi jälkikäteen, että ei ollut johdattanut meitä tarpeeksi vasemmalle kunnolla kiertämään vihollisen puolustusta. 

Toisen päivän aamuna olimme jälleen puolustamassa. Vihollisen ryhmä käveli edessämme olevalla tiellä aluksi huomaamatta meitä, mutta emme avanneet tulta, koska odotimme joukkueemme siirtymistä asemiin. Viholliset huomasivat meidät, mutta tulittamisen sijasta he vain siirtyivät hitaasti tien toisella puolella olevien puiden taakse. Kului hetken kiusallinen hiljaisuus, jonka aikana kummatkin joukkueet vain tarkkailivat toisiaan, kummankaan ampumatta laukausta. Lopulta joku ampui, ja viholliset yrittivät ylittää tien, mikä oli virhe. Tie ja sitä ympäröivä alue oli nimittäin täysin suojaton, ja joukkueemme vain tulitti ryhmällisen vastustajia maahan muutamissa sekunneissa. Ennen tulituksen alkua joku oli kuitenkin onnistunut tähtäilemään rauhassa minua, joten hyvin pian ampumisen alettua liivini piippasi ja naisääni ilmoitti, että olin haavoittunut päähän. Jäin siis makaamaan suojaan, kykenemättä vaikuttamaan taisteluun. 

Oli myös monta muuta harjoitustaistelua, pisteiden mennen melko tasaisesti kummalekin joukkueelle. Myöhemmissä hyökkäyksissä pääsin itsekin vaikuttamaan enemmän taistelun kulkuun, ja vaikka lähes kaikki olivat aina hyvin hämillään ja taistelut olivat sekavia, ne olivat hauskoja. 

Pääsimme puolustamaan eeppistä juoksuhautojen sokkeloa ja jopa käyttämään savukraanatteja. Kolmantena aamuna joukkueemme teki hyökkäyksen pimeässä, minkä voitimme, vaikka osa joukkueestamme jäi mähmimään epävarmana taakse kunnes ylikersantti tuli potkimaan heitä persuuksiin. Hyökkäys oli tunnelmallinen, kun aseiden suuliekit välkkyivät pimeässä ja välillä valopistoolien laukaukset valaisivat metsän muutamiksi sekunneiksi kerralla. Näissä kahdessa viimeisessä taistelussa aktivoiduin kunnolla ja päätin toimia itsenäisemmin, sillä suoraan sanottuna kukaan meistä ei ollut hyvä ryhmänjohtaja taistelussa. Käskyjä ei annettu, tai monesti RJ kuoli heti taistelun alussa. Siksi juoksuhautasokkelossa hylkäsin asemani lähes saman tien, koska tajusin sen olevan huono, ja siirryin paikkaan josta todella pystyin näkemään vihollisen. Pimeähyökkäyksessä liikuin aggressiivisesti ja kiersin vihollisen selustaan muutaman muun viereisen ryhmän taistelijan kanssa. Kuolin vasta, kun vastustajan puolella oleva tupalaiseni onnistui pimeässä hiippailemaan taaksemme ja "puukotti" minut ja kuulemma ainakin seitsemän muuta. 

Aika alkaa valitettavasti jälleen loppumaan, joten joudun lopettelemaan. Lupaan jättää ensi viikolla enemmän aikaa kirjoittamiseen, jotta sama ei toistu. Tämä viikko oli melko rankka, kukaan ei saanut leirillä paljoakaan unta ja hermot olivat kaikilla kireällä, mutta KASI-järjestelmän ansiosta taisteluharjoitukset olivat hauskoja, vaikka eivät menneetkään aika putkeen. 

1. HK:n mortit lentävät pesästä

TJ 284

Viikko 8 - P-kausi päättyy, AUK 1 alkaa

Olimme viime viikonlopun ns. "gines" eli kiinni, joten en siksi pystynyt kirjoittamaan mitään tänne. Kertaan siis jälleen nopeasti kahden viikon tapahtumat kerralla, mutta keskityn enemmän tähän viikkoon, koska muistan sen paremmin. 

Viime viikko oli melko lailla P-kauden lopettelua ja uuteen vaiheeseen siirtymisen valmistelua. Tarkistettiin, että kaikki varusteet olivat tallella, ja jos eivät, niin kadonneista tehtiin häviamisilmoitus eli häväri. Itsellä oli kadonnut parillinen intin sukkia, joten jouduin niiden takia käymään paperisotaa ja kohtaamaan vääpelin tuomitsevan katseen. Onneksi ei sen enempää ollut kadonnut, sillä jos sukista koitui noin paljon vaivaa, en halua tietää millaista on tehdä häväreitä useammasta kadonneesta asiasta kerralla. 

Torstaina (muistaakseni) oli aika aliupseerikurssilaisten ja tulevien kuskien muuttaa ensimmäisestä huoltokomppaniasta toiseen. Tavaroiden pakkaamisessa meinasi tulla sellanen olo, ettei mitenkään saa kaikkea mahdutettua meille jaettuihin reppuihin. Siksi kannoinkin loput tavaroista repun talvisuojaksi tarkoitetussa pussissa. 

Siirtyminen komppaniasta toiseen tuntui melko isolta muutokselta. Yhtäkkiä pitikin tehdä pinkka (1. huoltokomppaniassa sitä ei enää tehdä, koska päällikön sanoin "tekeekö se meistä parempia sotilaita?"), torstaisin oli jokin ihmeellinen koko komppanian iltavahvuuslaskenta ja rakennuksessa olikin nyt myös muutama niitä vastakkaisen sukupuolen edustajia. Kaiken lisäksi suklaapatukkakone oli rikki, suihkuista ei aina tullut lämmintä vettä eikä tupien ikkunoissa ollut verhoja tai sälekaihtimia. 2. HK:n rakennus on paljon vanhempi kuin ensimmäisen, mikä on huvittavaa, sillä 1. HK muuttaa parin viikon kuluttua täysin remontoituun rakennukseen, joka on vielä paremmassa kunnossa kuin missä se on nykyään. Ja samaan aikaan me 2. homekomppaniassa joudumme kärsimään vanhassa paskarakennuksessa. 

Onnekseni pääsin taas hyvään tupaan, jossa on vanhojen tuttujen lisäksi myös uusia naamoja, jotka olivat jo valmiiksi 2. huoltokomppaniassa. Kuitenkin vielä viikonkin jälkeen uudet alikersantit ja upseerikokelaat ovat jääneet muutamaa lukuunottamatta minulle aika mysteereiksi, enkä tunnistaisi heitä ilman arvomerkkejä. Olisin kaivannut jotain ylempiarvoisten esittelytuokiota meille muuttaneille. Asiaa ei auta, että toisin kuin aikaisemmassa komppaniassani, nyt meillä on kolme kapteenia yhden sijaan enkä meinaa tietää, kuka heistä on päällikkö, kuka vääpeli ja niin edespäin. 

Perjantaina aloitimme aliupseerikurssin ja meille jaettiin johtajakansiot sekä vihkoset, joissa on ohjeita ryhmän johtamiseen. Päivä koostui melko lailla oppitunneista, lukuun ottamatta päivän päättävää ryhmäesterataa, joka oli tällä kertaa paljon hauskempaa kuin edellisellä kerralla. En myöskään kolhinut itseäni ollenkaan, mitä pidän saavutuksena. 

Viikonlopun aikana meidät myös ylennettiin melko epäjuhlallisesti aliupseerioppilaiksi (lyhyesti oppilas), ja saimme asiaan kuuluvat arvomerkit. Merkki on periaatteessa jääkärinmerkki, jossa alhalla on aamunauhaksi monesti kutsuttu hopeinen raita. Lisäksi meistä valittiin ensimmäinen oppilaspäällikkö ja kaksi oppilasjohtajaa sekä varastoaliupseeri. Myös jokaisesta tuvasta valittiin ensimmäisen viikonlopun ja sen jälkeisen viikon ajaksi esimies oppilaiden joukosta. Alikersantit ja upseerikokelaat ovat siis nyt enemmän vain opastamassa meitä ja kouluttamassa, kun taas me itse johdamme toisiamme aina vuorotellen. Oppilaspäällikön tehtävänä on pitää huolta, että kurssi on kouluttajien haluamassa paikassa oikeaan aikaan, kun taas oppilasjohtajat vastaavat enemmän yleisestä järjestyksestä. Itse en välttämättä kaipaa oppilaspäällikön virkaa, mutta oppilasjohtajana oleminen voisi olla mielenkiintoinen kokemus. 

Viikko 9 - Ensimmäinen vapautus ja apupäivystäjän virka

Jos en ole jo maininnut, niin en muista hetkeä palvelukseni ajalta, jolloin en olisi ollut kipeä edes jonkin verran. Lopulta tiistaina melko kiireisen ja ärsyttävän päivän jälkeen päätin päätä särkiessä, että olin saanut tarpeekseni ja päätin mennä keskiviikkona ensimmäistä kertaa aamuvastaanotolle, jotta saisin edes päivän tai pari aikaa parantua hieman. 

Kun keskiviikko sitten tuli, meidät AVO:lle menijät kutsuttiin aluksi päivystäjän pöydän eteen, mutta lähetettiin melko pian takaisin tupiin odottamaan. Vasta lounaan jälkeen meidät kutsuttiin vastaanotolle, mutta sinne päästyämme meidät heitettiin melko pian pois. Meni vielä pari tuntia, kunnes pääsimme takaisin, ja siellä odottelin vielä reilut puolitoista tuntia ennen kuin itse pääsin tarkastukseen. Sain kaksi päivää VMTL, eli vapautusta marssi-, taistelu- ja liikuntakoulutuksesta. 

En kuitenkaan saanut paljoakaan levättyä, sillä palattuani takaisin yksikköön kuulin, että minut valittiin 1. apupäivystäjäksi seuraavalle päivälle. Mikä tarkoitti sitä, että olin keskiviikkoillan ja -yön sekä torstaipäivän päivystämässä aina kun päivystäjä itse oli syömässä, vessassa, röökillä tai nukkumassa. Valvoin yksin päivystämässä kello yhdestä kolmeen, välissä laskin aseet ja enimmäkseen luin kirjaa. En tiedä, oliko se parasta hoitoa päänsärylle. 

Torstaina melko huvittavasti kävi niin, että istuin tavallisesti lomapuku päällä ja baretti päässä 1. AP:na, kun päivystäjä oli itse lähtenyt aamupalalle. Pian luokseni tuli alikersantti, joka kertoi, että päivystäjällä saattaa kestää hetki tulla takaisin, koska tämä oli joutunut pyöräkolariin jonkun auton kanssa. Miehelle ei ollut käynyt mitään vakavaa, mutta oli mennyt kuitenkin varmuuden vuoksi vastaanotolle tarkastuttamaan itsensä. Hieman siinä mietti, että taisi tulla pidempi tuurausvuoro. Toimistoaliupseerin kanssa pohdittiin, kuka pystyisi ottamaan päivystäjän paikan kolariin joutuneen sijasta, kun lähes kaikki alikit olivat kiireisiä ja vanhat kuskit olivat ajamassa. 

En juuri poistunut kasarmilta torstaina muuta kuin syömään tai illalla sotilaskotiin, mutta en myöskään saanut erityisesti nukuttua edellisen yön univelkoja. Aina kun olin juuri nukahtamassa, kuului kaiuttimista "yks aa pee!" Maiharit jalkaan, baretti päähän, portaat alas ja päivystämään. Ei päivystäminen sinänsä ollut mitenkään kamalaa, olihan se melko helppoa ja rentoa hommaa, mutta toisaalta minulta jäi paitsi kevytkonekiväärillä ampuminen sen takia. Perkele. 

Perjantaina meillä oli koe Yleisestä palvelusohjeesta, mikä meni omasta mielestäni kohtuullisen hyvin. En ollut paljoakaan jaksanut siihen lukea, sillä "YLPALVO" on täynnä niin paljon absurdeja ja epäolennaisia sääntöjä, että ei sitä jaksanut juuri käydä läpi. Lisäksi pidimme oppilaiden kesken kokouksen yliluutnantin johdolla, jossa puhuimme menneen viikon tapahtumista ja siitä, mikä meni hyvin ja mitä voisi parantaa jatkossa. Samankaltaisia kokouksia tulemme pitämään AUKin aikana kai ainakin lähes viikottain. 

Sitten olikin jälleen aika lähteä viikonloppuvapaalle, joka parin tunnin päästä itselläni loppuu. Odotan jännittäen seuraavaa kahta viikkoa (joiden välissä ei valitettavasti taaskaan ole vapaata, eli seuraavaa tekstiä ei kannata ensi viikonloppuna odottaa), koska pääsemme ainakin viikolla 11 kokeilemaan ensimmäistä kertaa simuloitua taistelua toisiamme vastaan paukkupanoksilla sen sijaan, että ampuisimme maasta nousevia peltejä tai maalitauluja ampumaradalla. 

Siitä lisää parin viikon kuluttua! 

Haaveet kaatuu

TJ 298

Viikko 7 (Oikeasti tällä kertaa) - Valinnat, ampumataitotesti ja apinarata

Tällä viikolla se vihdoin tapahtui; joillain haaveet kaatuivat, joillain ei. Yllä olevan TJ lukeman mukaan joku voikin jo päätellä, että mihin minä todennäköisesti päädyin. Kuskiksi en olisi voinut joutua, koska minulla ei ole korttia, joten Huoltopataljoonassa seuraava vaihtoehto onkin se kuuluisa AUK eli Aliupseerikoulu. En kuitenkaan mennyt Viesti-Aukkiin, vaan käyn johtajakoulutukseni 2. Huoltokomppaniassa, jonne minut siirretään ensi viikon lopussa kuten suurin osa aukkilaisista. Tämä todennäköisesti tarkoittaa sitä, että minusta tulee Superspade a.k.a Hupiukko a.k.a Huoltopalvelualiupseeri. Wikipedian mukaan Huoltopalveluun kuuluu "elintarvikkeiden täydennys, vesihuolto, ruoan valmistus ja jakaminen sekä muonituskaluston, vaatetuksen ja majoituskaluston täydentäminen, kunnossapito ja evakuonti. Huoltopalvelu vastaa myös rahaliikenteestä, kenttäpostista sekä kaatuneiden huollosta." En kuitenkaan voi olla asiasta vielä varma, ja vielähän on (hyvin) pieni toivo päästä RUKkiin eli Reserviupseerikouluun, joten en mene vannomaan mitään. 

Meidän komppaniassamme hieman yli 60 prosenttia pääsivät ensimmäiseen valintaansa, minut mukaan lukien. Luku on kuulemma hieman keskivertoa isompi, mutta toisaalta oli myös tavallista suurempi määrä ihmisiä, joilla mikään halukkuus ei toteutunut vaan heidät ns. nakitettiin johonkin. Osittain tämä johtui siitä, että komppaniassamme ei ollut tarpeeksi halukkaita kuskeiksi, mutta ne paikat oli myös pakko täyttää. Myös pari tyyppiä nakitettiin AUKkiin, vaikka ainakin toinen heistä oli ehdottomasti halunnut puolta vuotta ja kävi jopa valittamassa päätöksestä kapteenille. Valitus ei kuitenkaan mennyt läpi. Jos tahtoo puolella vuodella pois, ei kannata olla liian hyvä. Toisaalta liian huonokaan ei kannata olla, sillon nakitetaan paskaduuniin.

Keskiviikkona meillä oli ATT eli ampumataitotesti, jossa tarkoituksena on ampua yhteensä 12 laukausta, joista kuusi ammutaan makuulta kääntyviin tauluihin, kolme polvelta paikallaan oleviin tauluihin ja viimeiset kolme kääntyviin pystyasennosta. Kaksi ensimmäistä sarjaa ammutaan 150 metristä, seisaaltaan ammutaan 50 metristä. 11 olisi kiitettävä tulos, josta saisi kuntoisuusloman sekä ampujan pinssin. Tavoitteena oli vähintään kahdeksan osumaa, jolla pääsee 2. ampujaluokkaan. Ensimmäisellä kerralla kuntsarin ampuneet pääsivät heti lounaan jälkeen takaisin yksikköön lepäämään, muut joutuivat jäädä ampumaan "kunnes jokainen saa sen kuntoisuusloman," luutnantin sanojen mukaan. Siinä vaiheessa ainoa ajatus päässäni oli, että jäisin sinne saatanan radalle vielä seuraavaan viikkoon asti. Onneksi todellisuudessa ammuimme testin vain pari kertaa uudestaan, joista viimeisellä sain yhdeksän osumaa. En silti ole taitoihini kovin tyytyväinen, mutta tuo saa kelvata tällä kertaa. 

Koska meiltä jäi viime viikolla liinavaatevaihto väliin, tällä viikolla pyykkiä olikin melkoinen määrä. Niinkin paljon, että minulta meni lopulta hermo yrittäessäni sulloa jäätävän kokoista pyykkirullaa reppuuni ja jätin petivaatteet kokonaan vaihtamatta. Asiaa ei auttanut, että aioin vaihtaa kaikki t-paitani, mutta meille ilmoitettiin viime hetkellä, että liinavaatevarastolle oli pakko mennä ilman takkia t-paita päällä. Siinä sitten aloin kiireessä repimään vaatteitani repusta ja pukemaan likaisen paidan päälleni, minkä jälkeen vaihdettavat vaatteet piti vielä laittaa oikeassa järjestyksessä takaisin, tai muuten joutuisin varastolla jonon perälle. 

Perjantaina pääsimme (lue: jouduimme) ensimmäistä kertaa esteradalle. Emme vielä ottaneet aikaa, vaan tarkoituksena oli vain opetella esteiden ylittäminen tai alittaminen turvallisesti. Homma oli yllättävän raskasta, vaikka emme vetäneet täysiä. Lisäksi monella oli vähintään yksi este, joka aiheutti ongelmia tai oli jopa lähes ylitsepääsemätön. Itselleni tuo este oli niinkin yksinkertainen kuin viisi metriä korkeat tikkaat, jotka pitää kiivetä ylös ja tulla toiselta puolelta alas. Niiden kiipeäminen ylös ei ole minulle ongelma, mutta olen aina kärsinyt todella pahasta korkean paikan kammosta, joten tikkaiden yli meneminen toiselle puolelle tuntui mahdottomalta, niin noloa kuin se onkin. Onneksi sain kiertää tikkaat ja yritin muissa esteissä parhaani. Toinen melko pelottava este on vino seinämä, joka pitää juosta ylös ja hypätä toiselta puolelta alas hiekalle. Jälleen kerran ylös pääseminen ei ole minulle se ongelma, mutta alas hyppääminen melko korkealta oli lievästi sanottuna kuumottavaa, mutta kyllä sen teki. Kolhuja radalla tuli itse kullekin, etenkin polvet tuntuivat saavan osumaa.

Seuraava viikko onkin sitten jo P-kauden viimeinen, ja myös viimeinen viikko 1. Huoltokomppaniassa noin neljään kuukauteen, kunnes hieman ennen tammikuun saapumiserää me aukkilaiset tulemme tuoreina alikersantteina takaisin. Osa on hieman pidempään RUKissa ennen palaamistaan. Kyllähän tässä hieman jännittää ja myös harmittaa, koska nämä P-kauden porukat taas jakaantuvat eri paikkoihin ja tehtäviin. Onneksi meillä on yhteiset tupachatit WhatsApissa ja iltavapailla voi kokoontua vaikkapa Sotkuun munkin äärelle.  

Poteroita, pakkiruokaa ja partiohyökkäystä P-TAHilla

TJ 304? Vai 212? Tai ehkä vain 122? Se selviää huomenna.

Viikko 6 - Peruskoulutuskauden taisteluammuntaharjoitus (P-TAH)

Jos seisoo kuopassa puolitoista tuntia aamuyöstä kylmän sateen ropistessa päälle täysin hiljaisessa metsässä ja joutuu "vahtimaan" leiriä olemattomalta vihollisuhkalta, loppuu huumori melko nopeasti. Kun vielä sitten joutuu viettämään koko aamupäivän hytisten märissä vaatteissa kaivaen maata, pystyttäen telttaa vain purkaakseen sen heti uudestaan ja ryömimällä maassa kertakäyttösinko selässä, alkaa motivaatiokin inttiin käydä vähiin. Sitten sade yhtäkkiä loppuukin, tulee lounas ja pääsee vaihtamaan kuivat hanskat päälle ja tulee heti parempi olo. Ja kun vielä loppupäivä menee paukkupanoksilla tetsatessa ja saa luutnantilta kehuja "helvetin hyvästä" suorituksesta, meinaa jo unohtaa, että aamu oli suoraan sanottuna perseestä. Kirsikkana kakun päällä on vielä levy Fazerin Sinistä sotkuautosta.

Tuossa oli tiivistetty kuvaus torstaipäivän tunnelmista viime viikon P-TAH leiriltä. Oli huvittavaa, miten radikaali muutos mielialaan voi tulla yhden päivän aikana. Koko ensimmäisen puoliskon päivästä kirosin kuin merimies, toinen puolisko menikin sitten jo ihan mukavissa, kenties jopa iloisissa fiiliksissä. Tuo päivä onkin tähän asti varmaan palvelusaikani yksi mieleenpainuvimmista päivistä. Niinkin yksinkertainen asia kuin litimärkien ja paskaisten hanskojen vaihtaminen kuiviin toi todella suuren helpotuksen. Olinkin ollut sen verran fiksu, etten hirveästä houkutuksesta huolimatta vaihtanut hanskoja ennen sateen loppumista, muuten kummatkin parit olisivat olleet muutamassa tunnissa märät, ja sitten koko loppupäivä olisikin ollut huomattavasti epämukavampi.

Leiri alkoi keskiviikkoaamuna ja päättyi perjantaina lounaan jälkeen, mistä hyvästä meitä pidettiin vielä lauantain keskipäivään asti varuskunnassa. P-TAHin ensimmäinen päivä meni leirintäalueelle marssiessa, asemarallissa (puolustusasemiin ja sieltä teltalle edestakaisin juoksemista) sekä yksittäisten taistelijoiden poteroiden kaivamisessa. Inttisanastoa tietämättömille selitettäköön, että potero tarkoittaa maahan kaivettua kuoppaa, josta taistelija (tai useampi, poteron koosta riippuen) voi ampua suojassa. Tässä tapauksessa oli tarkoitus kaivaa potero, jossa yksi sotilas mahtuu ampumaan seisten niin, että ase on tuettuna maassa olevaa poikkipuuta vasten. Meillä taisi neljällä miehellä ja kolmella kenttälapiolla mennä hommaan noin kolme tuntia, joista melko iso osa meni poteroa ympäröivän hiekkamuurin kanssa säätämiseen.

Ensimmäisenä yönä me jääkärit pääsimme kipinävuoron lisäksi ensimmäiseen poterovuoroomme, eli jouduimme vahtimaan tunnin poterossa seisten. Poterosta ei saa poistua ennen kuin seuraavassa vuorossa oleva tulee vapauttamaan, mutta omalla kohdallani kävi niin, että alikersantti unohti herättää minun jälkeen olevan jääkärin. Siinä sitten kökötin puoli tuntia enemmän kuin oli tarkoitus, kunnes kuudelta tuli herätys kaikille leirissä ja poterovuorot loppuivat. En kuitenkaan voinut hirveästi valittaa, vältyin nimittäin ensimmäisenä yönä kipinävuorolta ja toisena yönä en joutunut yhteenkään vahtivuoroon.

Perjantaina oli aika koko leirin loppuhuipennukselle, partion hyökkäys- ja puolustusharjoitukselle, jossa liikuttiin kolmen miehen partioina ja ammuttiin kovilla maasta nouseviin pelteihin. Toimintaa oli harjoiteltu aikaisemmin paukkupatruunoilla, mutta nyt vaadittiin täyttä keskittymistä, jotta ei viereiselle taistelijalle tullut toista reikää perseeseen. Olin toiminut koko leirin aikana partioni johtajana, joten vastuu liikkumisen ohjaamisesta ja rytmittämisestä oli täysin käsissäni. Homma meni kuitenkin ihan hyvin, vaikka torstain paukkupatruunaharjoitus menikin paremmin. Omalla kohdallani isoin häiriötekijä oli aseen jatkuvat syöttövirheet, jotka johtuivat todennäköisesti liiallisesta hiekasta lippaissa ja aseen koneistossa. Tulipahan ainakin käyttöä aseen lataamisen ja häiriön poistamisen harjoittelulle, jota ollaan toistettu parin viimeisen viikon aikana omaan makuuni jopa hieman liikaa.

Kokonaisuudessaan viikko meni ihan sujuvasti, vaikka etenkin torstaina aamu kyrsikin. Nyt jännitetään huomista, tunnettu myös "Haaveet kaatuu"-päivänä, jolloin saamme tietää tehtäviin valinnoista. Itse olin sanonut haastatteluissa olevani halukas johtajakoulutukseen, mutta toisena valintanani olisi viestimies. Huollossa ei kaltaiselleni ajokortittomalle lukiolaiselle ole montakaan vaihtoehtoa, nimittäin jäljelle jäävät olisivatkin sitten varmaan täydennysmies tai spade eli sotilaskeittäjä. Ja siis jos ihmettelette miksi aikaisemmissa päivityksissä TJ on minulla ollut se 347 miinus kuluneet päivät, eikä esim. 165 tai 255, niin syynä on se, että Karjalan Prikaatissa jokaisen varusmiehen palvelusaika on lähtökohtaisesti 347 päivää, kunnes erikoistuminen saattaa sitä lyhentää.

Vielä näin tähän loppuun haluan jakaa sketsivideon, johon törmäsin kuunnellessani YouTubesta huvittavia inttibiisejä. Kyseinen pätkä oli omasta mielestäni yllättävän hauska ja hyvin tehty ollakseen niin vähäiselle huomiolle jäänyt, tosin inttihuumori on aina eräänlaista sisäpiiriläppää, joka saattaa muilta mennä hieman ohi. Kuitenkin antakaa videolle hieman sen ansaitsemia näyttökertoja. (En siis tunne tai ole missään tekemisissä tekijöiden kanssa, vaikka ohjaajan kanssa meillä onkin sama etunimi, haluan vain tukea hyviä videoita.)

Sota ampiaisia vastaan ja alokkaasta jääkäriksi

Tj  311

Hups, taisi unohtua viime viikonloppuna kirjoittaa päivitystä tänne. No, eipä auta muu kuin kerrata nyt kahden viikon tapahtumat.

Viikko 4 - Leirillä

Haluatteko kuulla vitsin? "Miksi Puolustusvoimat on ympäristöystävällinen? -Koska varusmiehet hajoavat metsään."

Neljäntenä viikkona meillä oli ensimmäinen leirimme maanantaista torstaihin. Marssimme alueelle ja jakaannuimme alfa-joukkueen kesken kolmeen telttaryhmään. Ensimmäisenä iltana oli tarkoitus pystyä kokoamaan puolijoukkueteltta alle 30 minuuttiin, muuten joutuisi tekemään saman vielä kaksi kertaa uudestaan. Meidän telttaryhmämme onnistui epäröinnistä huolimatta saavuttamaan tavoitellun ajan alikersanttiemme opastuksella. Hyvä niin, en tiedä kuinka paljon motivaatiota minulla olisi ollut sillä hetkellä teltan purkamiseen, kokoamiseen uudestaan ja saman toistamiseen vielä kolmannen kerran.

Leirillä tuli opeteltua kaikenlaista uutta ja välillä ihan mielenkiintoistakin, paljon opitun kertaamistakin tietenkin oli. Sää samanaikaisesti helli ja kidutti meitä, sillä lähes viikon aurinko paistoi ja lämpötila pysyi +25 celciuksen lähellä, lukuun ottamatta sadekuuroa keskiviikkoiltana. Jos kolmantena viikona valitin hikoilusta, se oli pientä tähän verrattuna. Olimme sen neljä päivää putkeen lähes jatkuvasti taisteluvarustus päällä, hikoillen kuin pienet siat. Itse olin vielä sen verran idiotti, etten tullut ottaneeksi vaihtovaatteiden mukaan toisia housuja tai toista takkia, joten jouduin käyttämään sitä yhtä ja samaa hiestä märkää M05-palveluspukua koko leirin ajan. Puhtaita sukkiakin oli mukana vain se kolme paria, mikä ei todellakaan tuntunut riittävän. Koko leirin mantraksi tuli "juokaa vettä," jota sai kuulla niin joukkueemme lämärin kuin kapiaistenkin suusta jatkuvasti. Eikä syyttä, koska sellaisen hikoilun aikana nestehukan vaara oli jatkuvasti läsnä. Kuitenkin muutamakin alikersantti sanoi meidän päässeen helpolla, he kun joutuivat omana alokasaikanaan käymään saman leirin 30-asteen pakkasessa. Se ei kuitenkaan sillä hetkellä paljoa lohduttanut, mutta kyllä varsinkin jälkeenpäin ajatellen mieluummin koin leirin kesällä kuin talvella. Saa nähdä, jos pääsen alikersantiksi, voin sanoa talvella saapumiserän 1/17 morteille "älkää valittako, ainakaan teillä ei ole liian kuuma. Minä tein saman 30-asteen helteessä ja hyvä, etten lämpöhalvausta saanut."

Ehkä rasittavin asia koko leirillä oli kenttäruokailu. Ei pakista syömisessä juuri mitään vikaa muuten ole, (vaikkakin hieman turhan epähygieenistä se leirillä on, kun ei pysty luhaakaan pesemään) mutta tähän aikaan vuodesta meitä riivasivat lukemattomat ampiaiset, jotka härnäsivät ruokailijoita ja ruoan jakajia taukoamatta. Leirimme alueella oli pakko olla ampiaispesä tai useampikin, sillä ei muuten niitä olisi ollut niin paljon. Mehun jakajalla oli aina huonoin asema, sillä mehun makeus houkutteli varmaankin kymmeniä ampiaisia pörräämään astian luo. Eiväthän ne juuri mitään tee ilman provokaatiota, mutta jotkut ainakin saivat pistoja. Eivätkä edes "harmittomat" ampiaiset mukavia ole, kun ruokaillessa ne meinasivat jatkuvasti mennä mehun ja ruoan sekaan sekä pörräsivät ihan kasvoissa kiinni. Oli kuitenkin hupaisaa nähdä alikersanttien lähestulkoon kirkuvan paniikissa ja juoksevan ympäriinsä ampiaisen lähestyessä heidän päätään. Lopulta yksi upseerikokeilaistakin sai tarpeekseen ja käski ruokailun tapahtuvan seuraavalla kerralla eri paikassa, kauempana leiristä.

Viikko 5 - Sotilaan peruskoe ja sotilasvala

Jouduin juuri tarkastamaan viikko-ohjelmasta, mitä tapahtui viime viikolla. Jostain syystä koko viikko tuntui menevän melko nopeasti. Enimmäkseen viikko oli valmistelua p-kauden lopetusta varten ja sotilasvalaan. Meillä oli myös sotilaan peruskoe, jossa testattiin mm. toimintaa vihollisen epäsuoran tulen alla, sekä kertasingon, käsikranaatin ja telamiinan käyttöä. Koe tuntui omalta osaltani menevän ihan hyvin, mitä nyt käkrin heitto meni hieman maalista ohi ja suojeluvarustuksen päälle pukemisessa meni tavoitetta kauemmin. Silti esimerkiksi tunnussanan käytössä onnistuin hyvin, toisin kuin partiotoverini, joka ei kuullut kuulosuojaimet päässä alikersantin huutavan tunnussanaa, vaan luuli tämän huutavan apua ja lopulta "ampui" alikessuraukan. 

Keskiviikkona meillä oli myös perustutkinnon teoriakoe, joka tuntui myös menevän ihan tarpeeksi hyvin. Tosin moni kysymys tuntui niin helpolta, että vain täysi idiootti tai tahallisesti väärin vastaava gona voisi saada kokeesta hylätyn. Nimittäin joidenkin kysymysten vaikeusaste oli tasoa "partiossasi olevaan taistelijaan osuu, mitä teet? A) Itket ja menet sikiöasentoon, B) ilmoitat osumasta ja käsket loukkaantunutta taistelijaa painamaan haavaa vai C) huudat kiroillen ja ryntäät kohti vihollista veitsi kädessä." 

Meillä oli myös aika lailla päivittäiset sulkeiset valapäivää varten, Tiistaina saimme oikein mukavan sadekuuron kesken sulkeisten, joka tuntui siltä kuin painepesurilla olisi ruiskutettu vettä päälle. Itse valapäivänä ei onneksi satanut eikä ollut liian kuumakaan, joten kukaan meidän komppaniastamme ei pyörtynyt kesken valan. Koko valatilaisuus tuntui menevän ohi yllättävän nopeasti, vaikka kyllä reilun tunnin paikallaan seisominen alkoikin tuntua jaloissa ja oikean käden sormet menivät aseen hihnan pitelystä lähes tunnottomiksi. Ohimarssissa tahti tuntui sekoittuvan muutaman kerran lähes koko komppanialla, mutta onneksi viimeistään prikaatinkenraalin ohi mennessämme olimme (tietääkseni) oikeassa tahdissa. Siinä vaiheessa musiikki helpotti asiaa todella paljon, täytyi vain laskea vasen jalka aina ison rummun lyödessä. 

1. Huoltokomppania ohimarssissa

Saimme valan ja ensimmäisen ylennyksemme (alokkaasta jääkäriksi) kunniaksi tämän maanantain vapaaksi. Valmistaudun tällä hetkellä henkisesti seuraavaan viikkoon ja toista leiriämme varten, kun bussini lähtöön on vielä neljä tuntia. Olen tähän asti intin aikana lukenut G. R. R. Martinin A Song of Ice and Fire-sarjan ensimmäistä kirjaa A Game of Thrones, ja ajattelin saada sen tänään loppuun ja ottaa mukaani kasarmille toisen osan, A Clash of Kings. Leirillä niitä tuskin saa luettua, mutta ainakin bussimatkalle on jotain tekemistä. 

Hyvää viikkoa kaikille ja tsemppiä tällä viikolla kouluun palaaville! 

Hikeä Karjalan prikaatin auringossa

Tj 326 - Kolme viikkoa takana

Mikään ei ole ihanampi tunne, kuin hiestä läpimärän maastopuvun tarrautuminen ihoon sirpaleliivin, repun ja kaiken muun taisteluvarustuksen alla. Tunteesta tuli todella tuttu viime viikolla, kun ensimmäistä kertaa palveluksen aikana aurinko todella paistoi, ja me mm. tetsasimme, marssimme ja juoksimme Cooperin testin. Tosin taisteluvarustuksessa tulee nopeasti hiki ilman aurinkoakin, mutta ei lisälämpö tilannetta myöskään auttanut. Vaihtovaatteita kului jatkuvasti ja pian koko kasarmilla haisi aivan helvetin pahalta, etenkin kuivaushuoneessa, jonne kaikki hikiset vaatteet tungettiin harjoitusten jälkeen.

Tämän viikon aikana voisi melkein sanoa todellisen intin vasta alkaneen, koska ennen viime viikon terveystarkastuksia meitä ei saanut kunnolla rasittaa fyysisesti. Tämäkin viikko oli selvästi vasta alkua, ensimmäinen marssimme maanantaina oli vain totuttautumismarssi ja melko kevyt. Fyysisen koulutuksen alkamisen lisäksi saimme ensimmäistä kertaa lähteä iltavapaille, ja päätimmekin tupakavereiden kanssa tiistaina käydä Kouvolassa pikaisella baarireissulla. Huvittavasti näimme samassa baarissa myös yhden alikeistamme, joka kuitenkin häipyi paikalta melko nopeasti, kenties meitä karkuun.

Ennen inttiin menoa minulle sanottiin monelle muullekin tutun lauseen, että kaksi ensimmäistä viikkoa ovat ne vaikeimmat. Voin sanoa kolmannen viikon jälkeen, etten ole välttämättä asiasta aivan varma. Itselleni kasarmin arkeen tottuminen ja uusiin ihmisiin tutustuminen ei ollut erityisen vaikeaa kahden ensimmäisen viikon aikana, ja kun varsinaista fyysista aktiviteettiakin oli niin vähän, meno tuntui lähes vain tavallista ankarammalta koululta. Tämän viikon aikana kuitenkin itseäni ainakin rasitti jo jotkut jutut huomattavasti ensimmäisiä päiviä enemmän.

Itse liikkuminen ei ole ollut vielä liian uuvuttavaa tai rasittavaa, mutta esimerkiksi itseäni alkoi nopeasti vaivaamaan ampumaradalla käyminen. Kyseessä on täysin henkilökohtaisesta ongelmasta, sillä monelle ampumaradalla käyminen on hauskaa, itseäni vaivaa kuitenkin omat ampumataitoni. Suoraan sanottuna olen pettynyt omiin tuloksiini, eikä niistä voi edes syyttää kokemattomuutta, sillä moni muu on ampunut aivan yhtä vähän kuin minä ja silti pärjännyt huomattavasti paremmin. Viimeisimmässä kymmenen laukauksen sarjassa makuuasennosta onnistuin ampumaan pari kymppiä, jonka jälkeen jokainen osuma meni edellistä enemmän oikealle, kunnes viimeiset kaksi iskemää olivat taulun osuma-alueen ulkopuolella. Ampuessani tuntui siltä, kuin en olisi onnistunut pitämään asetta tarpeeksi tukevasti ja siksi korjasin jatkuvasti asentoani laukausten välissä, mikä todennäköisesti johti huonoon tulokseen. Polvelta ampuninen taas on vielä ärsyttävämpää, kun vakaata tähtäysasentoa on vaikea löytää ja ojentajalihas väsyy helposti. Puolet laukauksista polviasennosta eivät edes osuneet koko tauluun. Hävetti jokaisella kerralla edes näyttää tauluani niitä tarkastavalle luutnantille tai ylikersantille. Toivon todella, että jatkossa tulokseni alkavat parantumaan, tai muuten oma motivaationi ampumiseen saattaa lopahtaa melko nopeasti. Emme ole vielä ampuneet seisaalta, saa nähdä millainen katastrofi siitäkin tulee.

Myös ensiaputunti hieman ärsytti, sillä aikaa oli niin vähän, etten itse esimerkiksi päässyt ollenkaan kärryille kiristyssiteen sitomisesta. Rastia pitäneet lääkintämiehet vain hoputtivat, että "tehkää nyt, hopi hopi tai te vuodatte kuiviin", aivan kuin jokainen olisi välittömästi osannut laittaa siteen täydellisesti yhden esimerkkikerran jälkeen. Aikaa oli ehkä noin pari minuuttia, ja koko juttu minulle itselleni ainakin täydeksi mysteeriksi. Muutenkaan kaikki ei loppuviikon harjoituksissa mennyt aivan putkeen, mm. suunnistuksessa aikani kärsi turhan itsevarmuuden takia ja muuta sellaista.

Ehkä kuitenkin inhottavin hetki oli kuitenkin keskiviikkoiltana, kun sain kuulla joutuvani vaihtamaan tupaa. Oli ollut jo aikaisemmin puhetta, että reserviupseerikokeilaitten saapuessa joku alokas saattaisi muuttaa tupaamme tyhjänä olevaan "vääpelin sänkyyn". Kuitenkin keskiviikkona alikersanttimme ilmoitti pahoittelevasti, että varapäällikön käskystä minä ja kaksi muuta jouduimme muuttamaan toiseen tupaan, ja neljä toista ihmistä tulisivat tilallemme. Upseerikokelaat nimittäin halusivat itselleen oman tyhjän tuvan, joten alokkaita siirreltiin tuvasta toiseen aakkosjärjestyksen mukaisesti. Jonkin aikaa teki mieli protestoida, että ei, minähän en tästä tuvasta lähde vapaaehtoisesti, mutta lopulta hautasin turhautumiseni hiljaisuuden alle ja aloin kaivamaan varusteita kaapistani siirtääkseni ne uuteen kotiinsa. Voin sanoa, että kiroilua kuului tuvassamme koko illan, ja tunteet upseerikokeilaita kohtaan sillä hetkellä eivät olleet erityisen vastaanottavat. Kukaan meistä alokkaista ei ollut vielä edes kyseisiä kokelaita nähnyt, mutta moni jo tunsi kaunaa heitä kohtaan. Todellisuudessahan tilanne ei ollut niinkään vakava, mutta silti rasitti jättää tupa, johon oli juuri ehtinyt tottua. Kuitenkin uusi tupani oli entistä vastapäätä, ja kuuluimme kuitenkin samaan joukkueeseen, mikä käytännössä vähensi muuton vaikutusta melko paljon. Piti vain tottua nukkumaan jälleen uusien ihmisten seurassa ja hoitamaan siivoaminen heidän kanssaan. Ehkä eniten tällä hetkellä harmittaa tuvan esimiesten vaihtuminen. Toisaalta siitä syystä siisteystarkistukset eivät enää aiheuta naurunpuuskahduksia, joten ainakaan niistä ei joudu enää saamaan nuhtelua.

Viikonloppuvapaalle lähtiessä tunsin kuinka pahasti intissä oleminen aiheuttaa sosiaalista uupumista. Kun viettää lähes ympärivuorokautisesti aikaa muiden ihmisten seurassa ja nukkuu 13 muun miehen kanssa samassa huoneessa, alkaa nopeasti kaivata yksinoloa. Siispä mieleni teki viettää suurin osa viikonlopusta kotona hyvän kirjan parissa. Kuitenkaan täysin erakoksi ei viitsi ryhtyä, joten illat vietin kaveriporukassa.

Kuitenkin jo omien ystävieni kokemusten perusteella voin sanoa, että paljon huonomminkin voisi mennä. Siispä vaikka tämä teksti olikin aika lailla valittamista, en kuitenkaan anna pienten vastoinkäymisten lannistaa itseäni ja yritän myös oppia omista virheistäni. Kuten oma kapteenimme sen pisti, "vitutukseen ei kuole." Veikkaan, että sitä lausetta tullaan kuulemaan ensi viikolla ensimmäisellä leirillämme, joka alkaa maanantaiaamuna ja loppuu torstaina.

Kaksi ensimmäistä viikkoa

Tj* 333.

"Herra kapteeni, alokas Nez ilmoittautuu palvelukseen."
Tänään on ensimmäisen viikonloppulomani viimeinen päivä, ja bussi takaisin Vekaranjärvelle lähtee reilun parin tunnin päästä. Kaksi ensimmäistä viikkoa intissä ovat takana, joten pyrin nopeasti tiivistämään hieman niiden tapahtumia ja tunnelmia tähän tekstiin.

Ensimmäisenä päivänä otin junan Helsingistä Kouvolaan noin kello 11 aikaan, ja toki se oli aivan täpötäynnä muita uusia alokkaita matkalla samaan paikkaan. Itselläni oli varsinainen inttisiili jäänyt ajamatta (olin ainoastaan hieman lyhentänyt hiuksiani sallittuihin rajoihin), joten tuntui hieman kummalliselta olla kaikkien niiden paljaiden päiden keskellä. Kouvolasta alokkaiden matka varuskunnan alueelle kuljettiin Puolustusvoimien tilaamilla bussimatkoilla.
Kun matkatavaroiden ja henkilöllisyyden tarkistukset olivat suoritettu, meidät jaettiin eri pataljooniin ja komppanioihin. Itse päädyin hieman yllättävästi 1. huoltokomppaniaan. Loppupäivä kului varusteiden hakemisessa. Kokoja ei tietenkään kyselty, meille vain tungettiin käteen sattuvat kamat suoraan pusseihin, sopivat ne päälle tai ei. Varusteita pääsisi vaihtamaan sitten myöhemmin, joka joissain tapauksissa saattaa olla vasta parin ensimmäisen viikon jälkeen. Itse jouduin olemaan ensimmäisen viikon valtavissa t-paidoissa ja lomapukuni oli varmaan mitoitettu kaksimetriselle jätille, kun itse olen 175cm. Huonomminkin olisi voinut olla, sain lähes heti alkuun sopivat kengät kunhan olin käynyt hieman vaihtokauppaa tupakavereiden kanssa. Enää toivon vain pienempää kypärää, sillä nykyinen L-kokoinen potta ei malta pysyä kunnolla päässäni.

Lopulta meidät jaettiin yksiköissä aakkosjärjestyksen mukaisesti joukkueisiin (n. 30 henkilöä) ja tupiin (14). Itse olen ollut positiivisesti yllättynyt omaan tupaani, sillä tähän asti jokainen on tuntunut tulevan hyvin toimeen keskenään vaikka porukkaa löytyykin hyvin erilaisista taustoista. Oma tupamme (ja joukkueemme) onkin myös saanut jo useammalta alikersantilta, mutta myös ylemmältä taholta kehuja, vaikkei kaikki toki aina menekään ihan putkeen.

Ensimmäiset yöt olivat vaikeita, nukuin tuskin muutamaa tuntia pidempään. Varsinaista syytä ei tuntunut olevan, olen nimittäin tottunut nukkumaan vieraissa ympäristöissä. Silti jokin jännitys tai stressireaktio uudesta ympäristöstä kai piti minua hereillä, vaikka en päivisin tuntenut itseäni rasittuneeksi. Puheiden mukaan se on aluksi täysin normaalia, ja niiden ensimmäisten öiden jälkeen olen jo pystynyt nukkumaan aivan normaalisti.

Ensimmäiset pari viikkoa 1. huoltokomppaniassa menivät enimmäkseen uuteen ympäristöön tutustumisessa ja sen käytöstapoihin totutellessa. Meille opetettiin sotilaallinen pukeutuminen, ylempien puhuttelu ja tervehtiminen, kolmirivin ja -jonon muodostaminen ja niissä liikkuminen paikasta toiseen (useimmiten yksiköstä mukeen*). Pikkuhiljaa sitä opittiin käyttäytymään oikein, vaikka koko komppanialla on vielä paljon parannettavaa ja monilta kömmähdyksiä sattuu jatkuvasti. Yleisimpiä virheitä ovat epähuomiossa tapahtuneet pukukoodin rikkomukset (roikkuvat kengännauhat, avonainen tasku, huonosti laitettu kaulus yms.) ja liikkuminen muodossa. Silti ehkä tähän asti itselleni ja tuvallemme vaikeinta on ollut pokan pitäminen. Armeijassahan ei ole mitään hauskaa, joten nauraa ei saa silloin kun ollaan levossa tai asennossa. Ei edes hymyillä. Muuten kuuluu heti "Alokas Nönnönnöö, mikä naurattaa?" tai "Ei naureta!" jne. Tämä on erityisen vaikeaa silloin, kun tuvan siivoustarkistuksessa alikersantti menee ryömimään sänkyjen alta pölyä etsien. Varsinaista syytä nauramiseen ei aina edes tarvitse, silti jotain alkaa huvittamaan juuri väärällä hetkellä, mikä taas leviää muihin (myös allekirjoittaneeseen) ja siitä saadaan toki heti kuulla alikeilta*.

Päivät koostuivat oppitunneista Kinossa (Karjalan prikaatin iso luentosali) tai oman yksikön auditoriossa, sulkeisissa* tai ase- ja ammuntaopetuksesta. Jälkimmäisin oli pitkään enemmän kuivaharjoittelua ja aseen käytön perusteiden opettelua kuin oikeaa ampumista, kunnes toisen viikon loppupuolella pääsimme ensiksi ampumaan räkäpäillä* ja sitten vihdoin ensimmäiset kilpasarjat kovilla. Kunnollista fyysistä harjoitusta ei juuri ollut, koska sääntöjen mukaisesti varusmiehiä ei saa enää rasittaa paljon fyysisesti ennen terveystarkastusta. Nyt se on meillä ohi, joten ensi viikko on jo melko täynnä treeniä, mukaan lukien Cooperin testi tiistaina. "Pääsimme" jo ensimmäisiin alustaviin tetsauksiin*, joissa sai oikein mukavasti hikoilla taisteluvarustus päällä.

Aika alkaa käydä vähiin, joten joudun lopettamaan tämän päivityksen tähän. Ensi viikonloppuna pyrin kirjoittamaan hieman aikaisemmin, jotta tekstistä ei tule näin kiirehdittyä. Hyvää sunnuntai-iltaa ja aurinkoista ensi viikkoa!

*Inttisanaston selityksiä:
Tj= Tänään jäljellä. Jäljellä olevien aamujen eli palveluspäivien lukumäärä.
Muke= Muonituskeskus. Prikaatin ruokala.
Alikki= Alikersantti. Ryhmänjohtaja.
Sulkeiset= Muodossa samanaikaisen liikkumisen harjoitukset.
Tetsaus= Taisteluharjoitus.

Viimeiset päivät ennen palvelusta

Terveisiä täältä pääkaupungista, nimeni on Johannes, eli joillekin "Nez." Aloitan varusmiespalveluksen Karjalan prikaatissa erässä 2/16, eli 4.7.2016, ja tänään alkaa viimeinen viikonloppuni ennen palvelukseen astumista.

Tähän blogiin olisi tarkoitukseni kirjoitella hieman tunnelmia ja kokemuksia inttiajalta mahdollisimman säännöllisesti vaikkapa viikottain, jos lomilla jaksan. Tiedän, että idea ei ole todellakaan omaperäinen ja tämän kaltaisia inttiblogeja on netti täynnä. En kuitenkaan tee tätä blogia julkisuuden toivossa, vain ainoastaan harrastusmielessä. Olen nimittäin tätä ennen harrastanut kirjoittamista niin blogin kuin novellienkin muodossa noin kahdeksan vuotta. Kuitenkaan nettisivujen graafisen suunnittelun taitoni ovat lähes olemattomat, joten tämä blogi tulee varmasti näyttämään melko karulta.

Koko ajatus intistä tuntuu vielä tässäkin vaiheessa hieman surrealistiselta. Minulla ei ole ollut omaa isoveljeä- tai siskoa, joka olisi puhunut minut kuoliaaksi inttitarinoillaan, joten käsitykseni palvelusajasta perustuu laajalti YouTube-videoihin ja käyntiini Kaartin jääkärirykmentissä Santahaminassa lukiolaisten turvakurssilla. Vietin siellä viikonlopun, yön puolijoukkueteltassa ja toisen kasarmilla, opetellen sotilaan käyttäytymistä ja palvelukseen vaadittavia taitoja. Kaksi päivää ei silti mitenkään pysty antamaan kokonaista kuvaa intistä, ei niistä monta päivää pitkistä leireistä sään armoilla tai kilometrien marsseista, puhumattakaan aseen käyttämisestä. Silti suhtaudun palvelukseen optimistisesti. Kuulemani perusteella joistakin varusmiespalvelus on ollut heidän elämänsä hirveintä aikaa, osa taas on pitänyt sitä arvokkaana oppimiskokemuksena. Itse odotan ja tietenkin toivon enemmän jälkimmäistä.

Olen hyvinkin paljon ulkoilmaihminen ja kesäleireillä on tullut oltua jo nuorena, vaikka en olekaan esimerkiksi partiota harrastanut. Toki vihaan hyttysiä, eikä ajatus punkeista miellytä, mutta metsässä rämpiminen ei minua erityisesti hätkäytä ainakaan ajatuksena. Kylmyys talvella tulee tietenkin olemaan suoraan sanottuna perseestä, mutta onneksi kokemukseni perusteella Puolustusvoimien talvivarusteet ovat lämpimiä. Toisinsanoen veikkaan pärjääväni ulkoilun osalta.

Aseen käyttäminen puolestaan ei ole minulle harjoitustarkoituksessa ongelma. Koen olevani tarpeeksi varovainen ja rauhallinen, etten vahingoita epähuomiossa itseäni tai muita. Tietenkään en voi vannoa samaa muiden kannalta, mutta pitää vain toivoa parasta. En myöskään ole aseistakieltäytyjä, sillä vaikka en tietenkään halua tappaa ketään, olen silti tarpeen tullessa valmis puolustamaan Suomea. Toivotaan vain, ettei siihen tule tarvetta.

Yksi asia, josta olen ehkä hieman huolissani, on oma kuntoni. En ole moneen vuoteen harrastanut säännöllisesti urheilua, vaikka olenkin silloin tällöin innostunut juoksemisesta. Tänä keväänä pyrin myös parantamaan hieman lihaskuntoani, mutta en usko tuloksien olevan mitään huikeaa. Kesän aikana olen pyöräillyt melko paljon, mutta enemmän hyöty- ja hupikäytössä, vähemmän liikuntaa varten. Kävelen kuitenkin aika lailla päivittäin vähintään tunnin, usein kaksi kolmekin tuntia. Silti sanoisin olevani kunnoltani hieman alle keskitason, enkä siksi tiedä kuinka raskasta palveluksen fyysiset haasteet tulevat minulle olemaan. En toisaalta myöskään haluisi päästä helpoimmalla, vaan tahdon kehittyä ja todistaa pystyväni samaan kuin muutkin.

Toinen mahdollinen huolenaihe ovat toiset varusmiehet. On mahdotonta tietää, millaisten ihmisten kanssa joudun olemaan tekemisissä. Koen olevani nykyään melko hyvä ihmisten kanssa, mutta olo on hieman kuin uuteen kouluun mentäessä, ainoastaan paljon isommassa skaalassa.

Kuitenkin koitan olla huolehtimatta liikaa, ja valmistua maanantaihin ripauksella uteliaisuutta sekä tarmoa. Tätä blogia en pysty kirjoittamaan todennäköisesti muuten kuin lomilla, joten ensimmäisiä tunnelmiani tulee vasta parin ensimmäisen viikon jälkeen. Sitä odotellessa. Lataa ja varmista!